Sopeihin saata kanteloni kielet, Runotar Suomen sinisilmäinen! Käy halki saloin, kierrä ilmapielet, Tuo suloa sa suvilehtojen. Kas, lämpöään kun hehkuu nuoret mielet, Niin sointuun pyrkii sanat sydänten. Sopeihin siis sa kanteloni laita Ja johda mua kohti runomaita!
Mun tehtävän' on tulkita, miks' täällä Niin herttaista ja armasta nyt on, Miks' riemu soipi niinkuin suvisäällä Ja joka miel' on kirkas, talveton. — Ei ole valtaa lumella, ei jäällä, Kun kevät käy yl' lehdon, louhikon. Ei ole valtaa talvituntehilla, Kun sydän syttyy, liikkuu laulelmilla.
Ja sydän syttyy sua aatellessa, Sa opettaja kallis, rakkahin! Ei ole yhtään tässä huonehessa, Ken sua ei siunais mielin lämpöisin; Ja parvet sankat elon aalloksessa Ne muistaa sua valotuntehin. — Mit' antoi sydän, henki ylväs, herkkä, Se säilyy, vihannoi kuin kevätkerkkä.
Se säilyy, vihannoipi onneks' Suomen Sit' eipä idän halla panna voi! Ja raitisna kuin kukkaterttu tuomen Se sydämmissä versoo, ihanoi — Ja valvoo, ett'ei sammu kirkas huomen, Vaikk' Ukko jyrisee ja myrsky soi. Se Janus-kasvoin katsoo kaikkialle Ja toivoo, toimii maalleen armahalle. —
Vähäinen luvultaan on Suomen kansa, Se miekkavallaks' ompi mahditon; Mut hengen työllä sekä aurallansa Se valon tietä käypi voittohon. Se suot ja rämeet poistaa saloiltansa Ja takaloilta öisen pimennon. Sen sivistyksellä on syvät juuret — On Kalevalan virret ikisuuret.
Mut yöhön pimeään jos huomen haipuis, Kuin haipunut se ompi ennenkin, Vuos'satain sortoon, tuskahan jos vaipuis. Se sorron alla hehkuis sittenkin. Ei toivottomaks' kansa koskaan taipuis, Joll' oikeus on elää uljahin. Se toivois, toimis, poistais ajan öisen — Ja tietäis kiittää kera Väinämöisen:
Ylhäältä armo tulee suuri, oiva; Sielt' työhön, toimehenkin siunaus; Siell' oikeudella on tuki, hoiva — Jumala sorretun on linnoitus. Hän auttaa, ett' on laulu Suomen soiva, Ett' onnen syttyis pyhä riemastus, Kun ehjäks' kerran liittyis Sammon murut, Kun onnen päivä poistais öiset surut.
On tyttösarja koulun suomalaisen Edessäs, opettaja arvokas, Ja kautta kaiken taivaisen ja maisen Me emme petä sinun toiveitas! Ylinnä isänmaa on Suomen naisen, Jos sorrettu se on tai onnekas. Sydämmen kielenä on Suomen kieli Ja mieli muuttumatta Suomen mieli.
Kun sataa.
Vettä sataa vihmoo, Vihmokohon vaan, Minä suljen silmän' Enkä katsokaan. Annan lentää ajatusten Yli vetten, mannerten, Yli soiden sulloella Luokse kotikoivujen.