Kuulen, kun ne kuiskii, Kuiskii tarujaan, Kun ne myrskyn kuoroon Yhtyy laulamaan. Näen koivuin sorjat oksat Huoneusta saartavan, Niinkuin suojais haltijaa ne Myrskysäiltä maailman.
Näen haltijankin — Äidin armahan — Näen otsan valjun, Silmän tuikkivan. Ja nuo monet hienot uurteet, Joit' on suru uurtanut, Ja mä ihmettelen taasen, Ettet aikaa sortunut.
Elämäsi onnen, Armas, kadotit, Kun sä nuoruuslempes Maahan multasit. Luonas Tuonen kolkko vieras Vieraillut on sittenkin, Riistäin äidin sydämmeltä, Mik' ol' sille rakkahin.
Mistä sait tuon voiman, Hengen lujuuden? Uskos harras, lämmin Sekö antoi sen? Kun noin kärsit nurkumatta Osatarten oikkuja, Itses unhoitat ja muille — Muille tarjoot lohtua.
Elon pikku huolet Käy niin turhiksi, Kun ne vertaan suureen Sydänsuruusi. Surun kätket sydämmeesi, Siit' et äännä, valita — Työstäs hiljaisesta etsit Lohtua ja unhoa.
Mistä sait tuon voiman, Hengen lujuuden? Uskos harras, lämmin Sekö antoi sen? Mistä sait tuon syvän lemmen, Joka kaikki anteeks' suo, Joka hornan syvyyksistä Sillan sinitaivoon luo?
Tiedä en — mut kiitän Sua siitä vaan, Kiitän parhaimmasta, Mit' on päällä maan. Äidin lemp' on puhtain, pyhin, Suurin, alttiiks-antavin — Äidin lemp' ei koskaan sammu, Vaikka sammuis tähdetkin.
Vettä sataa, vihmoo — Vihmokohon vaan, Minä suljen silmän' Enkä katsokaan. Annan luistaa ajatusten Yli vetten, mannerten, Yli soiden sulloella Luokse äidin armaisen.
Äidilleni.
Mitäpä siitä jos nukkuisin, Nukkuisin ainaiseksi? Nukkuisi sydämmen murhekin, Sais sydän tyveneksi — Huolta ei tuntisi ollenkaan, Olisi kylmä ja tyyni vaan.