Sin' olet poissa! — Yhden talven lumi Jo kattanut sun hautakumpus on; Sin' olet poissa! — Yks' on kevät saanut Jo haudallesi luoda kukaston. Nyt kesän aika kuluu kulumistaan Ja syksy saapuu kylmin myrskyineen — Mut sinä nukut Tuonen syvää unta, Et enää herää eloon maalliseen.
Sin' olet poissa! — Kylm' on sydän lämmin, Mi rakastaa ja osaa ottaa voi, Mi tunsi toisen ilot sekä huolet ja murretulle lohdun sanan soi. Ol' lahjan suuren sulle taivas suonut — Kun tuntea soi ihmissydämmen, — Siks' erhetysten, rikostenkin alta Sun syvä silmäs keksi ihmisen.
Sä tiesit, että ihminen on heikko, Mi langeta — mut nousta jälleen voi. Sä tiesit, ett' on kallis ihmishenki Silloinkin, kun se yössä haparoi. Ja siksi muistos rakkahana säilyy, Kun monen muun jo peittää unheen yö, Ja siks' ei turha elämäsi ollut — Siks' ompi siunattu sun elos työ!
Rauha.
Nuku, ystäväni armas, Nuku unta rauhaisaa, Jot' ei häiri taudin tuska Eikä kipu katkera.
Nuku, niinkuin kukka kaunis Nukkuu talven tultua Lumen alla, vartoin siellä Kesää uutta armasta.
Nuku nuorna, lemmellisnä, Kaihoin kaipaeltuna, Nuku elos keväimessä Vartoin kesää ainaista.
Nuku, Rauha, kukka hento, Elon myrskyn murtama, Nuku — sua omaisesi, Ystäväs ei unhoita.
Jatkon huviretkellä.
(24.5.1890.)