Jo murtunut on aikaa talven valta. On poissa tuiskut, poissa lumi, jää, — Ja taas on suvi — versoin ihanasti Taas Suomi-äiti armas myhäjää. Se kutsuu meitä mailleen, mantereilleen Ja kutsuu läikkyville laineilleen, Ja lupaa voimaa, jäntevyyttä uutta Ja suloansa suoda sydämmeen.
Mut suven kanssa koituu eron aika; Jo eron raskas hetki meille saa, Mi kodist' yhteisestä, kallihista Niin monta meistä ijäks' eroittaa. Kun syksy saa — taas kotiliesi hehkuu Ja tulet kirkkahat sen lieskuvat, — Mut lämpöään ne eivät teille huo'u, Toverit poistuvaiset, rakkahat!
Te silloin poissa ootte — kaipaellen Teit' täällä usein, usein muistellaan. Niin vierköön aika — meille vierahiksi Te ette voi tok' käydä milloinkaan. Oi, yhdysside luja meidät liittää, Ja se on lempi tähän laitokseen Ja rakkaus sen jaloon johtajahan, Jok' kylvön hyvän kylvää sydämmeen.
Niin yhdysside luja meidät liittää: Samahan meill' on pyhä isänmaa, Ja sama meill' on armas äidinkieli Ja sama työkin meille sarastaa: Annamme synnyinmaalle kaiken voiman Ja sille lempemmekin puhtaimman. Hyvästi toverit! — Nyt Herran haltuun! Hän suokoon siunauksen runsahan!
Ystävälle.
Raitis, tuoksuva aamutuuli, Ystävälleni viesti vie! Itse seurahas liittyisin ma, — Mutta liian on pitkä tie.
Vedet välkkyvät välillämme Sekä kunnahat korkeat, Suot ja salojen sankat metsät, Honkapuut iki-salskeat.
Sitten laajoja vainioita, Joilla vilja se lainehtii! Meri lempien rantaa saartaa, Sille laulavi, uneksii. —
Raitis, tuoksuva aamutuuli, Ystävälleni viesti vie! Itse seurahas liittyisin ma — Mutta liian on pitkä tie.
Kerro, kaihoni kaikki hälle, Hälle toivoni kerro myös, Miten tähtöset toivon tuikkii Mulle surujen synkäss' yöss'