Kas nuorukaista niin ylevää Ja elämän toiveita täynnä, Jok' isänmaata vois hyödyttää —. Voi, kuinka on hänenkin käynnä! Miss' on nuo toivehet kaikki nyt? Ken on ne sortanut, särkenyt?
Kas miestä ijässä miehuuden, Hän myöskin sen voiman on orja, Ja omaa liettänsä ryöstäen Sen uhriksi kaikki korjaa; — Mut vaimo ja lapset ne surra saa Ja kärsiä puutetta katkeraa.
Ja katso suojia vankilan, Niin kolkon kolkkoja, vielä! — Oi kaikki surkeus maailman On yhtehen koottuna siellä: Kaikk' irstaus, valhe ja viekkaus Ja myöhäinen kalvava katumus.
Mut mikä syynä on kurjuuden Ja kaiken sen turmion juuri? Oi, voima se on tuo hirmuinen, Tuo kunnian ryöstäjä suuri; Sit' ihminen viinaksi nimittää, Mi himoja syömmehen synnyttää.
Siis kellä rinnassa sydän lyö, Mi riemuta voi sekä huolla, On tässä suuri, on pyhä työ, Min puolesta elää ja kuolla: Pois juoma se inhottu helvetin, Pois kirous maastamme hirmuisin!
Jyväskylän Työväen-Yhdistykselle.
Tää aik' on rientojen, yhdistysten — Tää aika — aika on liittojen; Huojentaa kuormia kärsimysten Se tahtoo lemmellä veljyyden. Mik' ompi onneksi armaan Suomen, Sit' tähtää aikamme yhteistyö; Valjennut maallemme on sen huomen, Ijäksi siirtynyt pitkä yö. —
On paljon kärsinyt Suomen kansa, On tuskat tuntenut tuhannet — On maansa höystänyt hurmeellansa, Voimansa uhrannut viimeiset. Kentillä Lützenin kerran voitti Se sankarimainetta ihanaa, Ja Siikajoen kun päivä koitti, Valaisi verta se, kunniaa.
Kun pani peltojen viljan halla, Maamiehen toivehet murtaen, Ei edes näljän ja vaivan alla Sit' tahranneet työt rikosten. Ei nälkäkuolema kauhuillansa Uljuutta kansamme murtanut: Sadottain haudaten kuolleitansa Se kesti kaikki — ei sortunut.
Se aik' on vierinyt aikaa sitten, Tää aika levon ja rauhan on. Tuost' yöstä tuskan ja hurmehitten Meill' aamu armas nyt noussut on. Sen valo kirkas nyt leimuaapi, Se vallan uudeksi olot luo; Nyt tieto, taidekin kukoistaapi, Työ kaikki hedelmät runsaat suo.