Riennä vaan sinä pirteä parvi, Opin alkeille kouluhun! — Mutta tarkemmin sua kun katson, Suru hiipivi mieleen' mun: Ohut liian on monella nuttu, Kovin kulunut, huono on, Ja niin kylmä on Pohjolan talvi, Sen on tuuli niin armoton. —
Talonisäntä taitava, kuule, Hyvät sulla on mannut, maat. Sadot runsahat peltosi antaa, Täyteen aittasi ahtaa saat. Kelpo vaimo sun kotias hoitaa, Hyvät lapses on tavoiltaan. — Nämä kaikki on antia armon — Tokko tuota sa muistatkaan?
Talos' laidalla tuossa on mökki, Siin' on lapsia, siinäkin. Ja ne nääntyvät puuttehen alla, Puute nääntävi sielunkin. Hyväin lahjojen antaja vartoo, Että käyttäisit leiviskäs, Että maksaisit velkasi Hälle Auttain köyhiä veljiäs.
Jos ne puuttehen painosta sortuis, Pahan poluille poiketen, Sua syyttäisi tuomari silloin Lahjomaton ja ikuinen. Omat lapsesi maallesi annat, Anna lapsoset köyhän myös, Auta heitäkin oppia saamaan, Silloin siunattu sun on työs.
Monen monelle puute ja köyhyys Nostaa pystyhyn tiedon tien. Sielu nääntyvi — singota sille Edes sätönen pienen pien'. Luoja jakavi lahjoja hengen, Miten tahtoo hän milloinkin. Mökki matala, halpa on ollut Koti Kiven ja Lönnrotin.
Siksi toimios innolla, että Yhä suurenis parvi tuo, Joka hilpehin, riemuisin mielin Valon rientävi lieden luo. Aamun nousevan kansa se ompi, Aika uus' sill' on hallussaan. Jos se jaloksi varttua saapi, Taattu silloin on onni maan.
II. Muisto ja maine.
Z. Topelius.
(11.1.1818-14.1.1896)
On talvi taasen Suomessa ja kinos kimmeltää Ja suvilaineen lämpöisen nyt salpaa jäykkä jää; On kukka aikaa kuihtunut, on lehto lauluton, Ja harvoin kasvot armahat saa nähdä auringon.