Se työ se Sua viehätti, Sa sitä rakastit, Ja aarteet kuninkaalliset Sa sille uhrasit. Ja polvi nuori, nouseva se sai ne omakseen. Ja totuutta ja lämpöä ne luovat sydämmeen.
Se kiittää sua nöyrästi parhaista tunteistaan, Se oppinut on lempimään myös "suurta kotiaan." Se kiittää, siunaa Sinua, oi vanhus ylevä, Oot sille sadun koivuna ja sadun tähtenä.
Myös Keski-Suomen kunnailta ja mailta takalon Soi Sulle kiitos lämpöinen ja harras, koruton. Säteillen liedet leimuaa, ne yötä kirkastaa, Valossa niiden kuunnellaan nyt suurta laulajaa!
Proloogi.
(Lausuttu Suom. Teaatterissa Z. Topeliuksen syntymäpäivänä 14/1 1898.)
Tullos tyttönen taivaan pyhä ja puhtoinen, Tullos hetkeksi tänne luokseni leijaten. Kuollut on kukka ja aalto on vanki, Peltoja peittävi hohtava hanki, Rauennut rantojen riemu on, Lehto ja laakso on lauluton.
Mut on kukkia, joita talvi ei taittaa voi, Hengen kukkia, joita vuossadat ihanoi. Nostatti kukkaset kiitävä tiima, Mut kuni välkkyvä, siintävä siima Viittovat tietä ne tenhoisaa Kertoen aikojen tarinaa.
Tullos tyttönen taivaan, helkytä kanneltas, Suo mun kuunnella hetki laajoja laulujas. Suomeni murhe ja kansani kaiho Suoltui kuin päivässä sankea saiho; Päivänä loisteli rakkaus, Hehkuva into ja innostus.
Tullos tyttönen taivaan, tuokio tarinoi, Päivän paistetta kuinka laulaja maalleen loi, Viitaten tietä ja maalia suurta, Lemmellä takoen sammon juurta, Pukien morsioks synnyinmaan Sadoilla kauniilla lauluillaan.
* * *