Suru oli Suomenmaassa, kevään äsken koituneen Surmas tyly takatalvi sortain lehdot lauluineen, Huokuin umpuihin ja lehtiin säälitöinnä kylmää kalmaa, Huokuin yli nuoren nurmen tahmeata tuonen talmaa.
Ja ne kuihtui ja ne kuoli helpeet, toiveet, unelmat, Ja ne lakkas ilolaulut kevätpäivän nostamat. Ol' kuin elo kuollut oisi, kuin ei nousis päivän salo, Ol' kuin piilisi se pilviin, sammuis maasta ijäks valo.
Silloin kuule, mikä helke hellä, kirkas lumoova! Toivoa ja lohdutusta lauleleepi Sylvia, Yli maiden, yli vetten sävelvirta vieno soipi, Hiljaa elpyy ilo jälleen, auvo armas aaluvoipi.
Nousee nurmi, puhkee kukka, kevään voima voiton saa, Oulujoki vapahana koskiansa kuohuttaa, Kimaltaen sini Saimaa maammoansa merta kaulaa, Valoa ja vapautta mer' ja maa ja ilma laulaa.
Valoa ja vapautta, hengen ikikevättä Helkkyy laulu ihmeen kaunis, lempeä ja ylevä. Kevään armaan liittolaisna keväimen se tekee työtä: Sulattaapi rinnan roudan, hälventääpi hengen yötä!
Sydän syttyy, laajeneepi; aatos kohoo, kirkastuu, Valon työhön toivomielin kansa hiljaa vannouu, Valon lippu puhdas liehuu, sarastaapi onnen huomen, Valon suurta laulajata kiittää kaikki kansa Suomen.
* * *
Äyräiltä Suomenlahden äärihin Lapinmaan Se katsoi kansa toivoin suurehen laulajaan. Mut lentomielin ja nöyränä Nuor' laulaja kuunteli, Kun historian hengetär Hänelle haasteli.
Se haastoi Suomen kansan vakaita vaiheita, Se kertoi kärsimystä ja tuskaa, murhetta, Se voimaa kertoi ja nöyryyttä Ja voittoa, kunniaa, Ja jaloutta, uljuutta — Ja työtä rauhaisaa.
Ken kesti Isonvihan, mit' ei se kestää voi, Jos oikeata tietä vain käydä ahkeroi? Luo ajatuksia suuria — Ja kansasi kukoistaa! Luo valistusta, valoa — Ja suur' on Suomenmaa!