Näin valon laulajalle hengetär haasteli, Ja silloin sumu suoltui, taas päivä pilkoitti. Hän tohti toivoa, uskaltaa, Hän lohtua laulaa voi, Siks kannel hengen kevättä Sulosti unelmoi.
Ja siksi talvi-illoin Välskäri tarinoi, Ja hyvyyttä ja voimaa, kuntoa kunnioi. Ja siksi satujen maailma Se lapsille aukeaa, On siksi kaiken määränä Jumala, isänmaa!
Äyräiltä Suomenlahden äärihin Lapinmaan Se katsoi kansa luottain suurehen laulajaan. Hän kantoi lippua aatteiden, Ja sampoa sovinnon Hän takoi Suomen onneksi, — Se onnen ehto on,
Valon laulaja kallis, pilttisi pienoisen Murhein multasit maahan Suomesi povehen. Nuor' oli piltti kuin kukkanen tuomen, Mut olis kasvanut kunniaks Suomen. Leikkien lempeä kuningas Elävi ainian laulussas'.
Poiss' on pilttisi, mutta kansasi nuori tää Mielin lämpimin Sua taattona tervehtää. Viittasit tietä ja maalia suurta, Lemmellä taoit Sa sammon juurta; Laulelit maallesi lohtua, Loit ajatuksia suuria.
Kaunis itsesi olkoon, kaunis ja rauhainen, Kunnes seestyvi aamuks maassa se kirkkauden. Valoa lemmit ja valoa soitit, Lemmellä kansasi nostit ja voitit. Sinulle kiitos ja siunaus, Valon laulaja Zachris Topelius!
Kevään kynnyksellä.
Kevään kynnyksellä Tuli Tuonelan tytär tumma Valon laulajan luo. Katsoi ääneti, katsoi kauan — Käden vaipua suo.
Katkaista ei henno Miehen lempeän elonlankaa. — Hiljaa liukuvi sää, Kerimään kun kuontalolle Tytär Tuonelan jää.
Päivä kultaa seinää, Sammuu siunaten lännen rantaan Metsän huurteisen taa. Vaippaan yöttären pehmoisesti Peittyy meri ja maa.