Ma käyskelen tietä Neitseellisten koivujen saartamaa Ja ne kimmeltää. Suurta rauhaa Jumalan julistaa Nyt metsä, vuoret ja jää.
Mun syömmeni värjyy, Hurmauneina sieluni kielet soi. Rauhaa Jumalan, Pyhäkössä luonnon se unelmoi Kera taivahan tuikkivan.
Miks tuonelan tietä Yhä kolkon synkäksi ajatella? Se on huurteisten, Neitseellisten koivujen saartama Ja lempeän valoinen. —
On kuutamo-ilta. Satumaisen viehkeä valaistus Yli seudun on. Maa on kuni Jumalan ajatus, Niin valtava, verraton.
Ei, pyydäpä rintaas Ilonaihetta ainaista, Saa laakson lapsoset silloin sulta Riemun raittihin muistoja.
Rippuverkossa.
Kun sa vilpoisa tuulonen Rippuverkkoa heilutat, Huojun kuni heinän helve, Lintu olalla oksan.
Vaivun vienosti unelmiin Taivaan sineä silmäillen, Joka välkkyin ihanasti Koivuin lomitse loistaa.
Unelmat yhä hienontuin Hiljaa lauluina helmeilee. Hengen helpehinä liitää Kesän kukkien luokse.
Kesän kukkaset koivuillen Niitä kuiskivi ihmeissään. Koivut hiljaa huminoivat Niiden kaihoa kuullen.