Andersson (sisältä). Onko siellä joku? Oletko se sinä, Anto?
Teodor (hiljaa). Ei, se olen minä ..! kaappiin taas vaan. Kirottu kaappi! Entä saapas… kuinka minä sen löydän? (On polvillaan permannolla ja hapuilee.) Mahdotonta!… täällähän on pimeätä kuin säkissä eli appivaari Anderssonin omassatunnossa. Oi, rakkaus, rakkaus! täytyykö minun sinulle uhrata vielä toisen saappaanikin. Tuossa tulee ukko. Tämäpä kaunista! (Kätkeytyy jälleen kaappiin.)
7 kohtaus.
Andersson. Teodor.
Andersson (tulee vasemmalta yllään yönuttu ja yölakki: kynttilä kädessä). Kuka täällä on? Anto, oletko se sinä? (Katsoo ympärilleen.) Eihän täällä olekaan ketään… olisinko erehtynyt? Mutta minä olin niin varmasti kuolevinani laukauksen, tai jotakin sen tapaista… Se on merkillistä. Mutta minä kuulin kai sittenkin väärin… (Työntää jalallaan saapasta.) Mitä! Mikä tuo on?
Teodor (tirkistää kaapista. Itsekseen). Minun saappaani!
Andersson. Saapas!… Kuinka se on tänne joutunut? Olisiko se minun? (Katsoo sitä tarkkaan.) Ei! Mutta kenenkä se sitten on?
Teodor (kuten ennen). Minun, appiseni.
Andersson (kavahtaen). Mitä? Mitä tämä on? Minusta joku sanoi: se on minun… (Katsoo ympärilleen. Teodor on vetäytynyt sisään.) Huh, sentään! Tämä alkaa tuntua niin kummalliselta. Kummitteleeko täällä, vai mitä tämä on?… Ei, minun täytyy huutaa Antoa. (Syöksyy oikealle ovelle huutaen.) Anto! Anto! joudu! joudu!
Teodor (hiipii salaa kaapista). Kissa vie, kun täällä alkaa haiskahtaa häkää. Pelastakoon nahkansa ken voi! (Hiipii sisälle vas.)