— Miksei sitten saata ulos mennä? huomautti Sakariias. — Miksei saata olla poissa koko päivän? Eihän se ole terveellistäkään istua alati kotona. Hyvä isä, kuinka rumaksikin te olette tullut! Ennen olitte kuin tuore kurkku ikään, mutta nyt kun siinä noin istutte — jumalanähköön minkänäköinen te olette! Kävelisitte ennemmin pitkin katuja, katselisitte ihmisiä tai jotain muuta…
— Älä pieksä siinä suutasi tyhjään, vaan kuuntele! ärjäsi Oblomov.
— Vai minä muka tässä pitkin katuja maleksimaan…
— Niin, tosiaankin, jatkoi Sakariias innostuneena. — Puhuvat tuolla kaupungilla että sinne on tuotu semmoinen ihmeellinen ulkomaanelukkakin, niin menisitte sitä katsomaan. Tai menisitte tiatteriin tai maskirattiin, niin me sillä aikaa täällä muutettaisiin.
— Älä lörpöttele joutavia! Kylläpä sinä mainiosti pitäisit huolta herrasi rauhasta. Sinulle se tietysti on samantekevää, vaikka koko päivän ulkona maleksisin — et sinä siitä piittaa, missä tai miten minä syön siellä enkä saa edes levähtää päivällisen perästä… Vai ilman minua te täällä muka muuttaisitte! Jos en minä ole katsomassa, menee kaikki rikki. Kyllä minä tiedän — puheli Oblomov yhä kasvavalla vakuuttavaisuudella: — mitä merkitsee tavaroiden muuttaminen. Se merkitsee särkemistä ja hirveätä hälinää: kaikki kapineet rymäytetään yhteen läjään lattiaan. Siinä on sekaisin kapsäkit, sohvanselustimet, seinätaulut, piipunvarret, kirjat ja rohtopullot, jotka pirutiesi mistä silloin ilmestyvätkin siihen kaikki, sillä muulloin ei niitä milloinkaan näy. Jokaikistä esinettä täytyy varoa ettei lyötäisi rikki … toinen puoli tavaroista on lattialla, toinen puoli pihalla kuormassa taikka jo uudessa asunnossa: tekee mielesi pistää tupakaksi ja rupeat piippua ottamaan, vaan tupakat ja piiput ovatkin jo huilanneet pois… Haluat istahtaa, vaan ei ole minkä päälle istua, mihin tahansa koskeekin — kaikki on ryvettynyttä ja pölyn peittämää, ei ole vettä millä pestä puhtaaksi ja niin täytyy kulkea koko päivän yhtä likaisilla käsillä kuin on sinulla…
— Minun käteni ovat putipuhtaat, huomautti Sakariias näyttää mällistäen kahta anturanpohjan tapaista latuskaa käsien asemesta.
— No, älä nyt siinä niitä näyttele, virkkoi Ilja Iljitsh vieroen. — Niin, ja jos sattuu janottamaan, jatkoi Oblomov, — niin karahviini vielä on, vaan lasi on poissa…
— Voihan juoda suoraan karahviinistakin, lisäsi Sakariias hyvänsuopeasti.
— Aina sinä vätkytät samaa: voihan sinun mielestäsi olla lakaisematta lattiaakin ja pyyhkimättä pölyä, ja mattoja pieksämättä… Ja sitten vielä uudessa kortteerissa — pitkitti yhä Oblomov viehtyen itsekkin näihin elävinä esiintyviin kuviinsa muutosta — siellä on kolme päivää kaikki mullinmallin, ei mikään ole oikealla paikallaan: taulut töröttävät lattialla seinää vasten, kalossit makaavat sängyn päällä, saappaat ovat samassa mytyssä teeruohojen ja hiuspomaadan kanssa. Ja kun rupeat tarkastelemaan, niin huomaat että milloin on tuolinjalka mennyt poikki, milloin taulunlasi siruiksi särkynyt ja sohvaan tullut suuria likatahroja. Jos kaipaat jotakin kapinetta, niin ei kukaan tiedä mihin se on joutunut, onko se kokonaan hukkaantunut vai onko unohtunut vanhaan kortteeriin: juokse sitten sinne sitä etsimään…
— Jaa, toisinaan saa juosta jolkuttaa kymmenenkin kertaa edestakaisin, keskeytti Sakariias.
— No, näetkös! jatkoi Oblomov. — Ja kuinka ikävä aamuisin nousta sängystä uudessa asunnossa! Ei vettä, ei pesävalkeaa, ja talvella saat istua värjöttää ihan kylmässä huoneessa, kun ei ole halkoja — mene sitten niitä taas hankkimaan…