— Kuinkas minä, isäkulta Ilja Iljitsh tässä osaisin olla ja elää? Tuomitkaa itse, miten katkera tämä minun tilani on, ihan minä tästä hautaan sorrun…
— Etkös mitä! Sinähän se tässä juuri minut tahdot hautaan syöstä sillä muutollasi, virkkoi Oblomov. — Kuulitkos mitä tohtorikin sanoi?
Tähän ei Sakariias keksinyt mitään vastausta, hän huokasi vain niin kovasti että kaulahuivin päät häilähtivät hänen rinnallaan.
— Sinä olet päättänyt kai tappaa minut, eikös niin? kysyi Oblomov jälleen. — Olet tainnut minuun suivautua jo, häh, vai mitä? Annas kuulua!
— Kristus kanssanne olkoon! Eläkää tervennä! Kukapa teille pahaa tahtonee? murisi Sakariias kokonaan hämmentyneenä siitä traagillisesta käänteestä, jonka puhe nyt alkoi saada.
— Sinä! tiuskui Ilja Iljitsh. — Enkö minä ole kieltänyt sinua alituisesti vätkyttämästä sitä poismuuttoa, vaan ei mene päivääkään ettet sinä vähintään viisi kertaa sitä minulle muistuta: etkö sinä ymmärrä että tämä se minut turmelee? Ja siksi ei minun terveyteni ikinä mihinkään kelpaa.
— Minä meinasin vain, armollinen herra, että tuota … miksikä emme sitten — tuota niinsanoakseni — saattaisi muuttaakkin? puhui Sakariias sielullisesta häiriöstä vavahtelevalla äänellä.
— Että miksikö ei muuttaa? Kyllä sinun on helppo se päättää! huudahti Oblomov kääntyen nojatuoleineen Sakariiasta kohti. — Vaan oletkos sinä koskaan perinpohjin tutkistellut, mitä se merkitsee tuo asunnosta muutto? Häh? Vastaappas, oletko tutkistellut?
— Enpä häntä ole niin tutkistellut! vastasi Sakariias lauhkeasti valmiina kaikessa mukautumaan herransa mielipiteisiin päästäkseen jos suinkin mahdollista noista pateettisista kohtauksista, mitkä hänestä olivat pahemmat katkerintakin nuhdesaarnaa.
— Et ole tutkistellut, siis kuule nyt ja ratkaise se tuhmalla järjelläsi, saatammeko muuttaa vai emme! Mitä merkitsee — muuttaa? Se merkitsee että: herran täytyy mennä ulos ihan koko päiväksi ja kulkea jo aamusta alkaen…