Ja pisteliään ivallisesti kumarsi Oblomov Sakariiakselle ja tekeytyi äärettömän loukkaantuneen näköiseksi.
— Älkäähän pahastuko, isä Ilja Iljitsh, enhän minä toki teitä aseta tasa-arvoiseksi ainoankaan ihmisen kanssa…
— Ulos! sanon minä, huusi Oblomov käskevästi osoittaen kädellään kohti ovea. — En sinua ilkeä nähdä silmieni edessä. Haa! "Muut"? Sepä kaunista!
Syvästi huoahtaen poistui Sakariias huoneesta. —
— Voi viheliäistä elämää, murisi hän löntsähtäen lavitsalleen.
— Hyvä Jumala sentään! ohkui myös Oblomov itsekseen. — Tämän aamunhan tahdoin pyhittää työhön, vaan nyt se on pilattu koko päiväksi. Ja kuka sen on pilannut? — Oma palvelija! Kuinka saattoi se kokenut ja uskollinen palvelija päästää suustaan niin törkeitä sanoja? Kuinka se saattoi?
Oblomov ei voinut rauhoittua moneen hetkeen. Vuoronperään hän heittäytyi maata, hyppäsi taas pystyyn, harppasi pitkin lattiaa ja jälleen heittihen makuulleen. Siinä, että Sakariias oli hänet noin alentanut muiden tasalle, näki hän mitä hirveimmän loukkauksen oikeuksiansa vastaan.
Ja hän rupesi perinpohjin pohtimaan tätä kysymystä ja tutkimaan, mitä merkitsee oikeastaan muut ja mitä hän itse jämissä määrin on mahdollinen tai sovelias tuollainen verroille-asettaminen ja kuinka raskas on se solvaus, minkä Sakariias on häntä vastaan tehnyt, sekä lopuksi: itsetietoisestiko Sakariias häntä loukkasi, se on: oliko hän vakuutettu siitä että Ilja Iljitsh todella on samanarvoinen kuin "muut", taikka muutenko se vain livahti hänen kieleltään ilman että hän sitä päässään punnitsi? Kaikki tämä koski Oblomovin itserakkauteen ja hän päätti selittää Sakariiakselle eroituksen, mikä oli hänen ja niiden välillä, joita Sakariias käsitti nimellä "muut", ynnä antaa hänen tuntea hänen koko käytöksensä suuren hävyttömyyden.
— Sakariias! huusi hän siis pitkään ja juhlallisesti.
Kuultuaan tämän kutsun ei Sakariias hypännytkään niinkuin ennen jalkojaan kolistellen ja muristen pankolta, vaan ryömi verkalleen alas uunilta ja tölmäten ruumiillaan mihin sattui, käydä käämeröitsi esiin hitaasti ja vastahakoisesti — aivan kuin koira, joka kuullessaan isäntänsä äänen, tuntee että nyt häntä kutsutaan tilille elkeistään ja että nyt on selkäsauna valmis.