Ja hän avasi oven vain puolittain uskaltamatta astua sisään.
— Sisään sieltä ja pian! komensi Ilja Iljitsh. Mutta Sakariias ei liikahtanut, vaan kuhnaili ovessa renkuttaen sitä niinkuin ei siitä muka mitenkään voisi sisään mahtua.
Oblomov istui sänkynsä reunalla.
— Tule tänne! lausui hän lujasti.
Suurella vaivalla näytti Sakariias pääsevän erilleen ovesta, mutta sulki sen heti perässään ja painautui selin kovasti sitä vastaan.
— Tänne näin! kutsui Ilja Iljitsh osoittaen sormellaan paikkaa vieressään.
Sakariias otti puoli askelta eteenpäin ja pysähtyi kahden sylen päähän osoitetusta paikasta.
— Vieläkin lähemmäksi! käski Oblomov. Sakariias oli ottavinaan askelen, mutta nytkäyttikin vain ruumistaan, polkasi jalallaan ja jäi paikalleen.
Nähdessään ettei millään keinolla tällä kertaa onnistunut houkuttelemaan Sakariiasta likemmäksi itseään, antoi Oblomov hänen jäädä siihen missä hän seisoi ja katseli häntä jonkun aikaa vaijeten, mutta sangen nuhtelevasti.
Sakariias, tuntien kiusaa tällaisesta oman persoonansa kiinteästä tarkastelusta, tekeytyi sennäköiseksi kuin ei laisinkaan olisi herraansa huomannutkaan ja asettui häneen vielä enemmän syrjittäin kuin koskaan ennen, eikä tällä erää heittänyt edes vinoa katsetta Ilja Iljitshiin.