— Nytpäs löysit mieleisesi syyn! Vai minä tässä muka aina häiritsen?
— Tietysti te: te kun aina köllötätte kotona! Kuinka voi siivota teidän läsnäollessanne? Menkää ulos koko päiväksi, niin kyllä minä siivoan.
— Kas vaan, mitä sen päähän pälkähtääkin — mennä ulos! Menisit sinä ennemmin taas omaan pöksääsi.
— Totta puhuen! vaati Sakariias jyrkästi. — Menkää ulos vaikka täksi päiväksi jo, niin me Anisjan kanssa täällä kaikki siivoamme. Mutta emme me kahden tule toimeen, täytyy tässä vielä vuokrata akkojakin avuksi pesemään, jotta kaikki tulisi putipuhtaaksi.
— Huh, huh, millaisia juonia: — vai akkoja tässä vielä! Mene tiehesi! lausui Ilja Iljitsh.
Häntä jo harmitti että oli kutsunutkaan Sakariiaksen näin kanssansa keskustelemaan. Hän oli unhoittanut taas että tähän arkaluontoiseen asiaan tarvitsi tuskin koskettaakkaan, kun se jo sai aikaan loppumattoman hälinän. Oblomov tosin tahtoi että olisi puhdasta, mutta hän halusi että tämä tapahtuisi ikäänkuin huomaamatta, ihan itsestään, mutta Sakariias se aina etsi riitaa niinpian kuin häneltä vain alettiin vaatia pölyn pyyhkimistä, lattian pesua tai muuta semmoista. Sellaisessa tapauksessa rupesi hän aina todistelemaan ja selittelemään, kuinka ääretöntä puuhaa ja touhua koko talossa välttämättä sitä varten tarvittaisiin, sangen hyvin tietäen että yksi ainoa ajatus tähän suuntaan pystyi saattamaan hänen herransa kauhistukseen.
Sakariias lähti ulos ja Oblomov vaipui ajatuksiinsa. Jonkun hetken kuluttua löi kello taas puoli.
"Mitä?" säpsähti melkein kauhistuen Ilja Iljitsh: — "kello on kohta yksitoista enkä minä vielä ole noussut, en pessytkään itseäni?" — Hoi Sakariias, Sakariias!
"Herra Jumala siunatkoon mitähän se taas?" kuului etehisestä murahdus, ja sitten tuo tuttu alashyppäys.
— Onko kaikki valmista peseytymistä varten? kysyi Oblomov.