— Lakaise sinä lattiat ja kanna ulos roskaläjät nurkista, niin kaikki häviävät, opetti Oblomov.
— Jos minä ne tänään saankin pois, niin huomenna ne tulevat takaisin, arveli Sakariias.
— Eivätkä tule, keskeytti herra: — ei ole tarvis tulla.
— Tulevatpa hyvinkin, kyllä minä tiedän, — väitti palvelija.
— No jos tulevat, niin siivoa uudestaan.
— Mitä te puhutte? jottako joka päivä siivota kaikki nurkat puhtaiksi? kysyi Sakariias: — Voi viheliäistä elämää. Ennemmin seison Jumalan edessä viimeisellä tuomiolla!
— Vaan miksikäs muilla sitten on puhdasta? virkkoi Oblomov. — Katsohan esimerkiksi tässä vastapäätä pianon virittäjällä: oikein suloista sitä on katsella, ja kuitenkin tekee sen vain yksi ainoa piikatyttö…
— Mutta mistäpä saksalaiset likaa saisivatkaan? kivahti Sakariias äkkiä sanomaan. — Katsokaahan miten ne elävät! Koko perhe jyrsii viikon päivät samaa luupalasta. Isä ja poika käyttävät vuoronperään samaa takkia päällään. Rouva ja tyttäret käydä heippasevat lyhkäisissä hameissa ja niin ne notkuttelevat jalkoja allaan kuin mitkähän hanhet… Mistä niille lika karttuisi? Ei niillä ole niinkuin meillä vuodet läpeensä kaapit pullollaan vanhoja vaateryysyjä eikä nurkantäysi leivänkuoria yhdeltä ainoalta talvelta… Eikä niiltä mene toki leivänkuoretkaan hukkaan, ne tekevät mistä korppuja ja nielevät kurkkuunsa oluen kanssa! Sakariiaksen täytyi oikein sylkäistä tirskauttaa hammastensa lomitse ajatellessa niin itaraa elämää.
— Ei sinun kanssasi saata keskustella mistään! virkkoi Ilja Iljitsh: — parasta nyt vain että toimitat siivouksen.
— Siivoisinhan minä joskus, vaan tepä tuota itse ette anna, — sanoi
Sakariias.