Kuinka kaunis hän oli, punakka ja täyteläinen!

Vanha lapsenpiika on odottanut pikkuherran heräämistä ja alkaa nyt vetää sukkia hänen jalkaansa; hänpä ei sallikkaan sitä, on vallaton ja heiluttelee jalkojaan; hoitaja koettaa hillitä häntä ja molemmat nauravat ääneen.

Vihdoin saa hoitaja nostetuksi hänet jaloilleen; sitten pesee hän hänen silmänsä, kampaa tukan ja taluttaa äidin luo.

Nähdessään kauvan sitten kuolleen äitinsä, vavahti Oblomov unessakin ilosta ja silmäluomien alta herahti pari kuumaa kyynelpisaraa.

Äiti suuteli häntä ihastuneena, sitten tarkasteli häntä huolehtivan näköisenä, eivätkö hänen silmänsä olleet sameat, kysyi, eikö tunnu kipua jossain paikassa, tiedusteli hoitajalta, oliko lapsi nukkunut rauhallisesti, eikö ollut herännyt yöllä, eikö heitellyt itseään unessa, eikö ollut hänellä kuumetta? Sitten otti häntä kädestä ja vei jumalankuvan eteen.

Siellä, langeten polvilleen ja syleillen lasta toisella kädellään, alkoi äiti sanella hänelle rukouksen sanoja.

Poika kertasi niitä hajamielin, katsoen ulos ikkunasta, josta lehahti sisään viileä tuulahdus ja syreenin tuoksu.

— Äiti, lähdemmekö tänään kävelemään? kysyi hän äkkiä kesken rukousta.

— Lähdemme, kultaseni, vastasi äiti hätäisesti luomatta silmiään jumalankuvasta ja kiirehtien lopettamaan rukouksen sanoja.

Poika kertaili laimeasti niitä, mutta äiti saneli rukouksen suurella hartaudella.