Senjälkeen mentiin isän luo ja sitten teetä juomaan.
Teepöydän ääressä näki Oblomov heillä asuvan vanhan tädin, yhdeksänkymmentä vuotiaan, joka alituisesti mutisi jotakin häntä tuolin takana palvelevalle, vanhalle, tutisevalle naispalvelijalle. Siellä oli myöskin kolme vanhanpuoleista neitiä, isän kaukaisia sukulaisia, ja äidin hiukan sekapäinen lanko, sekä seitsemän sielun omistaja, maanviljelijä Tshekmenev, joka vieraili heillä, ja sitten vielä joitakuita vanhoja herroja ja naisia. Koko tämä Oblomovin talossa oleskeleva seurue kääntyi Ilja Iljitshin puoleen ja alkoi häntä hyväillä ja suudella.
Senjälkeen alkoi hänen ruokkimisensa vehnäleivällä, korpuilla ja kermalla.
Sitten äiti, hyväiltyään häntä vielä, päästi hänet kävelemään puutarhaan, pihalle, niitylle, varoittaen ankarasti lapsenhoitajaa pitämään lasta silmällä, eikä laskemaan hevosten, koirien tai pukin jalkoihin, pysymään kartanon läheisyydessä eikä millään muotoa päästämään lasta rotkolle, joka oli kaikista kauhein ja vaarallisin paikka mitä koko ympäristöllä tunnettiin.
Sieltä oli löydetty kerran koira, joka havaittiin vesikauhuiseksi ainoastaan sillä perustuksella että se pakeni ihmisiä, kun sitä vastaan hyökättiin hangot käsissä, ja sitten katosi jonnekin mäen taakse; sinne oli kerran laahattu raato; rotkossa ajateltiin olevan myös ryöväreitä ja susia tai muita sellaisia olentoja, joita joko siinä seudussa tai yleensä koko mailmassa ei muuten ollut olemassakaan.
Poika ei malttanut odottaa, kunnes äiti olisi lopettanut varoituksensa: hän oli jo kauvan sitä ennen kartanolla.
Iloisesti ihmetellen, ikäänkuin ensikertaa katseli hän kotikartanoa, sen kallellaan olevaa porttia, keskeltä painunutta puukattoa, jolla kasvoi hieno, vihertävä sammal, horjuvia portaita, kaikellaisia ulkorakennuksia sekä huonosti hoidettua puutarhaa.
Hänen olisi kovasti tehnyt mieli kiivetä pitkälle, koko taloa ympäröivälle parvekkeelle katsoakseen sieltä jokea; mutta parveke oli vanha, tuskin pysyi paikoillaan, ja sen päällä oli sallittu kulkea ainoastaan palvelusväen, jota vastoin herrasväki ei sinne mennyt.
Hän ei huolinut äidin varoituksista ja lähestyi jo houkuttelevia portaita, kun samalla paikalle ilmestyi hoitajatar ja sai hänet jotenkuten pidätetyksi.
Hän juoksi sitten heinäladolle aikoen kiivetä sinne sisään jyrkkiä tikapuita myöten; tuskin oli lapsenpiika ennättänyt paikalle, kun hänen jo piti juosta kyyhkyslakalle tekemään tyhjäksi pojan kiipeämisaikeita sinnekkin; sieltä oli mentävä karjapihalle ja ehkäpä vielä — Herra varjelkoon — rotkollekin!