— Herranen aika tuota lasta, mikä hepakko se on! Istutkos nyt hiljaa, herraseni? Etkös häpeä! puheli hoitajatar.
Ja koko päivän ja kaiket päivät ja yöt sai vanha hoitajatar hääräillä ja puuhailla; milloin valtasi hänet tuska, milloin ilo lapsen tähden, milloin pelko että tämä lankee ja loukkaa nenänsä, milloin riemu hänen lapsellisten hyväilyjensä takia, milloin suru hänen kaukaisen tulevaisuutensa tähden; tämä kaikki sai eukon sydämmen sykkäilemään, se lämmitti vanhuksen verta ja tuki jotenkuten hänen uneliasta elämäänsä, joka ilman sitä ehkä jo kauvan sitten olisi sammunut.
Eikä lapsi ollutkaan aina hurjapäinen; se kävi joskus hiljaiseksi, istuutui hoitajansa viereen ja katseli tarkkaavaisesti eteensä. Hänen lapsellinen mielensä seurasi kaikkia ilmiöitä, jotka olivat hänen edessään; ne lankesivat syvälle hänen sieluunsa sitten kasvaen ja kehittyen siellä aikaa myöten.
Aamu on ihana, ilmassa on viileyttä, aurinko ei vielä ole korkealla. Kartanosta, puista, kyyhkyslakasta ja kuistista on lähtenyt pitkiä varjoja. Puutarhassa ja pihalla on muodostunut vilpoisia paikkoja, jotka houkuttelevat mietiskelyyn ja uneen. Ainoastaan ruispelto kaukana ikäänkuin palaa tulessa, ja häikäisevästi välkähtelee joki auringon paisteessa.
— Miksi tässä on pimeätä, vaan tuolla on valoisaa, vai tuleeko kohta tuollakin valoisata? kysäsee lapsi.
— Siitä syystä, pikku herra, että aurinko kulkee kuuta vasten ja kun ei huomaa sitä, niin muristaa kasvojansa, vaan sitten kun huomaa, sitten kirkastuu, vastaa hoitajatar.
Lapsi miettii sitä ja katselee ympärilleen: hän näkee, kuinka Antippa lähtee hevosella veden hakuun; hänen vieressään pitkin maata kulkee toinen Antippa, kymmenen vertaa suurempi; vesitynnyrikin näyttää kartanon kokoiselta, mutta hevosen varjo peittää koko niityn, se harppaa ainoastaan pari kertaa niityn kohdalla ja äkkiä, siirtyy mäen taakse, vaikka Antippa ei ennättänyt vielä kartanoltakaan poistua.
Lapsi myöskin harppaa pari kertaa, vielä harppaus — ja hänkin olisi ollut mäen takana.
Hänen teki mieli päästä mäelle nähdäkseen, mihin hevonen oli joutunut. Hän lähti portille, mutta ikkunasta kuului äidin ääni.
— Muori! Etkös näe että lapsi on juossut auringon paisteeseen! Vie hänet varjoon, muuten paahtaa aurinko hänen päähänsä, siten tulee lapsi sairaaksi ja ruokahalukin katoo. Jos et katso perään, niin voipi päästä käsistäsi vielä rotkollekkin.