— Voi sinä vallaton vekara! puhelee hoitaja hiljaa taluttaen lasta rappujen luo.
Lapsi katselee ja tarkastelee terävillä silmillään, mitä aikuiset tekevät, miten aamunsa viettävät.
Ei yksikään pikkuseikka, ei yksikään piirre jää uteliaalta pojalta huomaamatta; haihtumattomasti painuu hänen mieleensä kuva kotoisesta elämästä; hänen herkkä sielunsa imeytyy täyteen eläviä esimerkkejä ja muodostaa hänelle elämän ohjelman sen elämän mukaan, joka ympärillä liikkuu.
Ei saata sanoa että aamu menisi hukkaan Oblomovin talossa. Veitsien kalina, kun lihapaistia tai kaaliksia keittiössä hakattiin, kaikui kylään asti.
Väentuvasta kuului värttinän surina ja hiljainen, hienohko eukon ääni; oli vaikea eroittaa, itkikö hän vai muutenko hyräili jotain surullista laulua ilman sanoja.
Heti kun Antippa palasi vesitynnyrinsä kanssa, ilmestyi pihalle eri haaroilta akkoja ja miehiä, ämpäreineen, kaukaloineen, ruukkuineen.
Tuollapa muudan muija kantaa aitasta keittiöön jauhovakkaa ja munia, kokki heittää äkkiä pesuvettä ulos ikkunasta ja kastelee koiran, joka koko aamun on katsellut sinne sisään ystävällisesti häntäänsä heilutellen.
Itse isäntä, ukko Oblomov, ei myöskään ole toimeton. Hän on koko aamun istunut ikkunansa edessä ja tarkastellut, mitä kartanolla tapahtuu.
— Ignashka hoi! Mitäs kannat, hutilus? kysyy hän ulkona kulkevalta palvelijalta.
— Vien veitsiä väentupaan hiottaviksi, vastasi palvelija katsahtamatta herransa puoleen.