— Niin, niin, kyllä, kyllä, vastasi Ilja Ivanovitsh huolestuneena ja meni oitis tarkastamaan portaita.
— Tosiaankin, mitenkäs tämä näin on ruvennut horjumaan? puhui hän keikutellen portaita.
— Sehän keikkui jo silloin, kun se tehtiin, huomautti joku.
— Mitäpä siitä vaikka keikkuikin? vastasi Oblomov: — Eipähän vaan ole romahtanut, vaikka onkin ilman korjuuta ollut jo kuusitoista vuotta. Hyvin sen teki silloin se Luukas! … Se se vasta oli kirvesmies … vaan kuoli — olkoon siunattu hänen muistonsa! Nykyaikaan ei ole semmoisia kirvesmiehiä: eivät tee niin lujaa.
Ja hän käänsi silmänsä toiseen suuntaan, vaan portaat ne keikkuvat vieläkin, vaikk'eivät sentään ole romahtaneet.
Näyttääpä siis tosiaankin olleen oivallinen mestari tuo Luukas.
Täytyy muuten tunnustaa, että isäntäväki joskus tuli hyvinkin levottomaksi, suuttui ja tulistui.
Kuinka voi, niin sanottiin, laiminlyödä tai jättää tekemättä sitä tai tätä? Täytyy oitis ryhtyä toimiin. Ja he puhuivatkin vain siitä, kuinka esimerkiksi ojan yli vievä silta olisi korjattava tai aitaus jossain paikoin puutarhan ympärillä laitettava kuntoon, etteivät elukat turmelisi puita, koska aita oli osaksi kokonaan maahan kallistunut.
Ilja Ivanovitshin huolenpito ulottui niinkin pitkälle että hän kerran, kävellessään puutarhassa, omin käsin oihkien nosti aidan pystyyn ja käski puutarhurin tukemaan sitä kahdella seipäällä: tästä Oblomovin toimeliaisuudesta oli seurauksena että aita pysyi pystyssä koko kesän ja kaatui vasta talvella lumen painosta.
Päästiinpä vielä niinkin pitkälle että sillalle pantiin kolme uutta lautaa heti sen jälkeen kun Antippa oli kaatunut hevosen ja vesitynnyrin kanssa sillalta ojaan. Renki ei ennättänyt vielä parata saamistaan vammoista, kun silta jo oli korjattu.