— Viikon kolmisen perästä vasta? Ja talonhoitaja sanoi että jo kahden viikon kuluttua tulee tänne työmiehiä repimään kaikki alas… "Muuttakaa pois", sanoi hän, "huomenna tai ylihuomenna".
— Hyh, hyh sitä siunattua kiirettä, vai huomenna jo! Etteivät käskeneet jo ihan tänään? Vaan sinä et saa enää tulla minulle muistuttamaan asunnosta. Olen sinua jo kerran siitä kieltänyt, vaan sinä taas tulit. Muista se!
— Mitä minun sitten pitää tehdä? äännähti Sakariias.
— Mitäkö sinun pitää tehdä? — kas kuinka vieraaksi hän on minulle ruvennut! vastasi Ilja Iljitsh. — Hän kysyy semmoista — minulta! Mitä se minuun koskee? Sinä et saa minua kiusata, vaan tee ja järjestä nyt siellä, miten ikinä tahdot, kunhan vain laitat niin ettei tarvitse muuttaa. Sinun pitää palvella sinun herraasi — kuuletko.
— Rakas isä, Ilja Iljitsh, miten maailmassa minä voin sen asian järjestää? alkoi Sakariias pehmeällä, sortuneella äänellä: — eihän talo ole minun. Täytyy kai toisen talosta siirtyä pois, jos kerran ajetaan? Ollappa minun taloni, niin kyllä minä mielihyvällä…
— Eikö heitä mitenkään voisi lepyttää? Sano heille että olemme jo kauvan täällä asuneet ja maksamme aina säntillisesti.
— Olen minä sen jo sanonut heille, vastasi Sakariias.
— No, mitäs he siihen sanovat?
— Mitäkö? tietysti jankuttavat sitä samaa että "muuttakaa vain pois, me tarvitsemme korjata asunnon". Ne tahtovat tehdä tästä ja tohtorin huoneista yhden ainoan suuren huoneuston isännän pojalle, joka viettää häitänsä.
— Jumala paratkoon! virkkoi Oblomov harmistuneena, — että niitä onkin sellaisia aaseja, jotka menevät naimisiin!