Hänen hiuksensa olivat huolellisesti kammatut, hän oli puettu hännystakkiin, hienoihin hansikkaihin ja hänen kasvonsa ja valkoisen kiiltävä rintamuksensa tekivät kerrassaan häikäisevän vaikutuksen. Hänen liivillään riippui sirotekoinen kellonperä, helisten täynnänsä pienen pieniä berlokkeja. Taskustaan nyhtäsi hän mitä hienoimman batistisen nenäliinan ja hengähti sisäänsä sen itämaisia tuoksuja, sitten hän huolettomasti siveli sillä kasvojaan ja kiiltävää hattuaan, lopuksi huiskauttaen sillä lakeerattuja saappaitaankin.
— Kas, sehän on herra Wolkov, hyvää päivää! sanoi Ilja Iljitsh.
— Terve Oblomov, virkkoi välkähtelevä herrasmies, lähestyen häntä.
— Älkää tulko niin lähelle, älkää tulko, — te tulette sieltä kylmästä! sanoi tämä.
— Oh teitä hemmoteltua lasta, teitä sybariittia! virkkoi Wolkov katsellen, mihin panisi hattunsa, mutta nähdessään kaikkialla vain pölyä, ei pannut sitä mihinkään, lehautti sitten levälleen molemmat hännystakkinsa liepeet aikomuksessa istuutua, vaan katsahdettuaan tarkasti nojatuoliin jäikin seisomaan.
— Vielä sängyssä! Ja mikä kumman yöpaita teillä on päällänne? Eihän tuollaisia pitkään aikaan enää ole käytetty! pilkkasi hän Oblomovia.
— Ei tämä ole yöpaita, tämä on persialainen halatti, sanoi Oblomov, kääriytyen mielissään yönuttunsa leveisiin liepeihin.
— Oletteko terve? kysyi Wolkov.
— Eipä ole kehumista, vastasi Oblomov, haukotellen, — minua vaivaa liika veri päässä. Kuinkas te itse voitte?
— Jaa minäkö? Siinähän tuo hurisee, terve ja iloinen olen kuin pukki, niin hilpeä että ihan räiskyy! lisäsi nuori mies raittiisti.