Mutta pojassa häämötti äidille venäläisen baarinin ihanne, ja jos kohta tämä olikin nousukas ja saksalaisen isä-porvarin mustasta ruumiista siinnyt, niin venäläisestä aatelisnaisesta oli hän sentään syntynyt; sentään oli hän valkeaverinen, kaunisvartaloinen poika, jolla oli pienehköt kädet sekä jalat, puhdasmuotoiset kasvot, kirkas, uljas katse — samallainen, jollaista hän niin oli ihaillut rikkaan venäläisen talon herraspojassa ja myös ulkomailla, vaikka ei tietysti saksalaisissa.
Ja yht'äkkiä rupeaa nyt tämäkin melkein ihan itsestään pyörittämään jauhinkiveä myllyssä, palailemaan kotiin tehtaista ja pelloilta aivankuin isänsäkin: rasvaisena, sontaisena, kädet punaisenlikaisina ja karkeutuneina, sekä ruokahalultaan nälkäisenä kuin susi!
Vaan kotona otti äiti Andrjushan kokonaan omaan haltuunsa, syöksyen milloin leikkaamaan hänen kyntensä lyhyiksi, milloin kiertämään hänen kihariansa tai ompelemaan pojalle somia kauluksia ja rintamuksia — tilasi kaupungista hänelle kurtikka-puseroita, opetti hänet kuuntelemaan Herzin haavemielisiä säveliä, lauloi hänelle kukkasista ja elämän runoudesta, kuiskutteli hänelle milloin soturin, milloin runoilijan loistavaa elämänkutsumusta, haaveili hapen kanssaan korkeasta tehtävästä, mikä täällä muutamien osaksi on sallittu…
Ja koko tämän komean tulevaisuuden näköpiirin oli pakko väistyä syrjään tilipaperien alituisen kahinan ja talonpoikien tahrattujen laskujen tieltä, siksi että seurusteltiin tehtaantyömiesten kanssa.
Äiti vihasi yksin niitä rattaita, joilla Andrjusha teki kaupunki-matkansa sekä sitä vähäkankaista viittaa, jonka isä hänelle oli lahjoittanut ja viheriäisiä säämiskähansikkaita — mitkä kaikki hänestä olivat tuon touhuisan elämän raakoja ulkonaisia merkkejä.
Mutta onnettomuudeksi oli Andrjusha niin edistyväinen ja hyväpäinen poika että isä pian teki hänestä apuopettajan omaan pieneen kasvatuskouluunsa.
Se ei äidin mielestä vielä olisi ollut niin vaarallista, mutta isä määräsi pojalle palkankin kuin millekkin ammattimestarille aivan aito-saksalaiseen tapaan: kymmenen ruplaa kuukaudessa, panipa vielä hänet pitämään siitä kirjaakin.
Rauhoitu hyvä äiti, rauhoitu! Sinun poikasi on kasvanut venäläisessä maaperässä — ei tuossa arkipäiväisessä laumassa, jolla on nuo porvarilehmän sarvet päässään, ja kädet, jotka vain myllynkiviä pyörittelevät. Likellähän siellä oli Oblomofka, jossa vallitsi se ikuinen venäläinen juhla ja joutilaisuus! Siellä viskataan työntaakka hartioilta kuin ies; siellä ei herra nouse aamuruskon kanssa kilpaa eikä kulje tehtaissa rasvalla ja öljyllä voideltujen rattaiden ja vieterien ääressä.
Onpa sentään Verhljovossakin yksi rauhallinen rakennus, vaikka se suurimman osan vuotta seisookin typötyhjänä, mutta sinne useinkin pujahtaa sisään vain vallaton poika, joka näkee siellä pitkiä saleja ja parvekkeita, seinillä tummia muotokuvia, joilla ei ole tuota raakaa verevyyttä kasvoillaan eikä noita karkeita isoja käsiä, — ei, hän näkee siellä uupuneita, tummansinisiä silmiä, puuteroituja hiuksia, valkoisia, hemmoiteltuja kasvoja, paisuvia rintoja, hentoja sinisuonisia käsiä värähtelevissä kalvosissaan ylpeästi puristettuina kiinni miekankahvaan; näkee siellä sarjan ylhäisen-turhamaisesti hekumaan heittäytyneitä sukupolvia kullalla kirjailluissa kankaissa, sametissa ja pitseissä.
Näitä kasvoja katsellessaan käy hän mielessään läpi mainioiden aikojen, taistelujen ja nimien historiaa, kuuntelee siellä muinaisuuden tarinaa, vaan ei sellaisena kuin isä piippu-hampaissa syljeskellen hänelle on satoja kertoja kertonut Sachsenin elämästä, elämästä juurikkain ja perunain keskessä tai torin ja ryytimaan piirissä…