Andrei pysäytti hevosensa.
— Ähäh! Jokos omatunto rupesi soimaamaan? hälistiin joukosta hyväksyvästi.
— Mikäs nyt? kysyi Andrei.
— Satulavyö on löysällä, pitää piukentaa!
— Ei tarvitse, poikkean Shamshefkiin ja korjaan itse. Ei ole aikaa tuhlata, pitää keretä päiväsaikaan perille.
— Anna huilata siis! sanoi isä kättänsä heilauttaen.
— Heipä hei! huusi poika päätään nyökäyttäen, ja taivuttaen itsensä hiukan eteenpäin, aikoi juuri kannustaa ratsunsa juoksuun.
— Voi teitä sen koiria! Ihan kuin outoja toisilleen! arvostelivat naapurit.
Mutta yht'äkkiä syntyi joukossa kova-ääninen itku: joku vaimoista ei kestänyt nähdä moista eroa.
— Sydänkäpyseni, kultaseni! puheli hän pyyhkien huivinnurkalla silmiään. — Orpo raukka! Ei ole sinulla omaa äiti-hellää, ei kukaan sinua siunaa matkalle lähtiessäsi… Salli edes minun nyt sinua siunata, kaunokaiseni kallis…!