Ja mitä hän elämässänsä nautti, sen nautti hän ilolla ikäänkuin tien vierestä taitetun kukkasen tuoksusta, niinkauvan kun se on kuihtumatonna käsissä, juomatta koskaan maljaa pohjaan siihen katkeruuden pisaraan saakka, mikä piilee jokaisen nautinnon lopussa.
Selvä, suora ja todellinen katse elämään — se se oli hänen alituisena tehtävänään, ja pyrkiessään aste asteelta sitä toteuttamaan, tuli hän ymmärtämään koko sen vaikeuden ja tunsi itsensä sisällisesti ylpeäksi ja onnelliseksi joka kerta milloin sattui huomaamaan mutkan tiellään, koska tiesi ottaa askelen suoraan suuntaan.
"Viisasta ja vaikeata on elää yksinkertaisesti!" saneli hän usein itselleen kiirehtivin katsein tarkastellessaan, missä on mutka edessä, missä vino kohta, missä elämän rihma pyrkii kiertymään epäsäännölliseksi, sykkyräiseksi solmuksi.
Kaikista pahimmin pelkäsi hän mielikuvitusta, tuota kaksikasvoista elämänkumppalia, joka vuoroin ystävänäsi hymyilee, vuoroin vihamiehenäsi irvistelee, ystävänäsi — silloin kun vähimmin siihen uskot; vihamiehenäsi — silloin kun luottavaisesti uinahdat sen maireaan kuiskutukseen.
Hän pelkäsi jokaista haavetta, taikka, jos astuikin haaveen valtakuntaan, niin astui sinne niinkuin pujahdetaan sisään luolaan, jossa on päällekirjoitus: ma solitude, mon hermitage, mon repos, tietäen oikean hetken ja silmänräpäyksen, milloin sieltä on tultava ulos.
Epäselvälle, salaperäiselle haaveilemiselle ei hän antanut sielussaan sijaa, vaan kaikki se, mitä hän ei elävän kokemuksen ja käytännöllisen totuuden perustuksella voinut eristäen selittää, oli hänen silmissään ainoastaan harhanäkyä, joku erityinen säteiden ja värien heijastus näköelimen verkkokalvossa tai ainakin sellainen ilmiö, jonka perille kokemus ei vielä ollut päässyt.
Hänellä ei myöskään ollut tuota taiteenharrastusta, mikä rakastaa rapistella siipiään kaiken kummallisen kulkumailla tai kaahlia avaruutensa pellon pohjamudassa, ja jonka ala on avoinna aina tuhannen vuotta eteenpäin. Hän pysähtyi itsepäisesti salaisuuden kynnykselle paljastamatta yhtä vähän lapsuuden-uskoa kuin epäilystään sallimuksesta, vaan odotti määrätyn lain ilmestymistä ja sen mukana avainta lukossa olevaan oveen.
Yhtä hienosti ja varovaisesti kuin mielikuvituksensa liikkeitä, seurasi hän myös sydämmen ilmiöitä. Tässä hän usein peräytyen oli pakoitettu tunnustamaan, että sydämmen suhteiden ilmakehä vielä oli terra incognita.
Hän kiitti lämpimästi kohtaloa, jos hänen tällä tuntemattomalla alueella onnistui oikeaan aikaan eroittaa punaposkisen valheen kalpeasta totuudesta; eikä hän enää valittanut, kun hän lankeamatta pakeni kukkaisilla taitavasti peitettyä petosta, vaikka sydän löikin rajusti ja kuumeisesti, vaan hän oli ilposen-iloinen, jos ei siitä vuotanut verta, jos ei noussut kylmää hikeä otsalle eikä perästäpäin laskeutunut pitkää varjoa kauvaksi aikaa hänen elämäänsä pimittämään. Hän piti itseänsä onnellisena jo sen kautta, että voi pysytellä samalla korkeudella ja että, täristessään tunteen laukkaavan ratsun seljässä, voi olla lennättämättä yli sen hienosti vedetyn viivan, joka eroittaa tunteen mailman valheen sentimentaalisuuden mailmasta, vakavuuden mailman leikittelyn mailmasta, taikka että ratsastaessaan takaisin, saattoi olla karkuuttamatta orhiaan kovuuden, järkeilyn, epäluulon, pikkumaisuuden ja sydämmen kylmyyden hiekkaiselle ja kuivalle maaperälle.
Viehtymyksen pyörteessäkin hän tunsi maan jalkainsa alla sekä kyllin voimaa repäisemään itsensä irti ja olemaan vapaa, jos läksi menemään äärimmäisyyttä kohti. Hän ei antanut kauneuden sokaista itseänsä niin että olisi unhoittanut ja alentanut miehen arvoa, ei ollut orja eikä "maannut kaunotarten jalkain juuressa" vaikka ei ollutkaan kokenut mitään huumaavia riemun hetkiä.