Mutta kykenemätön oli hän taas asestaumaan moisella rohkeudella, joka ummistaen silmänsä loikkaa yli kuilun syvyyden taikka syöksyy umpimähkää vasten seinää. Hän mittasi kuilun tai seinän suuruuden, ja jos ei keksinyt varmaa keinoa, niin peräytyi pois, mitä tahansa hänestä siellä sanottiinkin.
Muodostuakseen tällaiseksi luonteeksi tarvitaankin kenties juuri sellaisia seka-aineksia, jollaisista Stolz oli kokoonpantu. Meillä ovat yhteiskunta-elämän toimimiehet ammoisista ajoin valautuneet noin viiteenkuuteen stereotypeerattuun muotoon, jotka laiskasti ympärilleen tuijottaen silmät puoli-ummessa laskevat kätensä yhteiskunnallisen koneiston kampiin ja unisesti pyörittävät sen vanhoja rattaita seisten edeltäjiensä jalansijoilla. Mutta tässä olivat silmät uneliaisuudesta havahtuneet, tässä kajahteli reippaita, leveitä askelia ja helähteli vastaan vilkkaita ääniä… Kuinka monta Stolzia olisikaan tarvis meille ilmestyä venäläisillä nimillä!
Mutta mitenkä tällainen mies saattoi olla niin likeinen Oblomoville, jossa jokainen piirre, jokainen askel, koko olento oli huutavana vastakohtana Stolzin elämälle? Se on kai kuitenkin jo ratkaistu kysymys että vastakohtaiset äärimmäisyydet, joskaan eivät välttämättä johda keskinäiseen myötätuntoisuuteen, kuten ennen arveltiin, ainakaan eivät sitä mitenkään saata estää.
Sen lisäksi yhdisti heitä laspuudenaika ja koulutoveruus — kaksi voimakasta vaikutinta, sitten tuo venäläinen, hyvänsuopa, lihava hyväily, jota niin runsaasti Oblomovin kodissa oli tuhlattu tälle saksalaisen pojalle, sitten se väkevämmän osa, jolla Stolz esiintyi Oblomovin edessä sekä ruumiillisessa että siveellisessä suhteessa, ja lopuksi ja ennen kaikkea se, että Oblomovin perusluonteessa piili puhdas, kirkas ja hyvä pohja täynnänsä syvää myötätunnetta kaikkea kohtaan, mikä on hyvää ja mikä suinkin avautui tälle yksinkertaiselle, rehelliselle, iki-luottavalle sydämmelle tavotellen siinä vastakaikua.
Ken sattumalta tai täydessä aikomuksessa kerrankaan oli kurkistanut sisään tuohon kirkkaaseen, lapselliseen sieluun — olipa hän sitten kuinka tyly ja ilkeä ihminen tahansa — se ei enää voinut evätä häneltä myötätunnettaan, tai jos olosuhteet estivät likenemistä, saamatta ainakin hyvää ja pysyvää muistoa hänestä.
Usein Andrei, reväisten itsensä irti asioistaan tai päästyään erilleen jostakin suurmailman seurasta ja tullessaan jostakin iltamasta tai tanssiaisista, ajoi Oblomovin luo, jonka leveässä sohvassa oli niin mukava joutilaana istua ja puheellaan virkistää ja rauhoittaa tuota levotonta, väliin väsynyttä sielua, ja sielläpä hän aina sai kokea sitä viihdyttävää tunnetta, jota ihminen tuntee tullessaan loistavista saleista oman kainon kattonsa alle taikka palatessaan etelän ihanasta luonnosta kotoiseen koivulehtoon, niissä on ennen lapsena juoksennellut.
3.
— Terve mieheen Ilja! Tuntuupa oikein hauskalta taas sinua nähdä.
No, mitenkäs sinä voit? Oletko terve? kyseli Stolz.
— Oh, eikös mitä, huonosti on laitani, veli Andrei, vastasi Oblomov huoahtaen: — sen terveyden kanssa on niin ja näin.
— Mitä, oletko sairas? kysyi Stolz huolestuneena.