— Mitäkö? Heti kun minä olen sinne tullut, niin me istahdamme toinen-toistamme vastapäätä divaaneille, jalat sohvalla. Hän polttelee piippuaan…
— No, ja sinä?
— Minä myös polttelen … ja kuuntelen, kuinka kanarialintuset visertelevät… Sitten kantaa Martta samovaarin sisään.
— Hm, kaunista seuraa: Tarantjev ja Ivan Gerasimitsh! — virkkoi Stolz pudistaen hartioitaan. — No, pane päällesi sukkelammin, — kiirehti hän ja kääntyen Sakariiakseen lisäsi: — Kun se Tarantjev tulee, niin sano hänelle ettemme syö päivällistä kotona ja että Ilja Iljitsh ei koko kesänä tule syömään päivällistä kotonaan, mutta että syksypuoleen tulee hänellä olemaan paljon töitä ja asioita, ja että on mahdoton häntä tavata.
— Kyllä minä sanon, sanon kaikki, en unhoita mitään, — vastasi
Sakariias: — vaan kuinkas käskette tehdä päivällisen suhteen?
— Syö itse suuhusi jonkun kanssa omiksi hyviksesi.
— Ymmärrän herra.
Noin kymmenen minuutin kuluttua tuli Stolz ulos vierashuoneesta siistiksi puettuna, ajeltuna ja harjattuna, mutta Oblomov se yhä istui melankoolisena sänkynsä laidalla hitaasti pinnistäen paitansa rintamusta, turhaan koettaen saada nappia sattumaan läpeen. Hänen edessään, toinen polvi koukistuksissa, kyykötti Sakariias pidellen kiillottamatonta kenkää ikäänkuin jotakin ruoka-astiaa käsissään, valmistuen sitä vetämään jalkaan sekä odotellen, milloin herra lopettaa pinnistämästä rintaansa.
— Etkö sinä vieläkään ole saanut niitä kenkiä jalkaasi? huudahti
Stolz kummastuksissaan. — No, Ilja, sukkelammin, sukkelammin, joudu!
— Mutta mihin? Mitä varten? ähkyi Oblomov, tuskistuneena. — Mitä minä en jo ennestään olisi nähnyt siellä. Minä olen niin vieraantunutkin kaikesta, ei haluta…