— Älähän tuota … kuinkas tässä niin yht'äkkiä … odotahan … annahan mietintöaikaa … partanikin on ajelematta…
— Ei tässä nyt auta aprikoida ja niskaansa raappia… Tiellä vien sinut parturiin ja sillä hyvä!
— Minkälaisiin taloihin me sitten menemme? — huudahti Oblomov surkeasti. — Ihan outoihin? Mitä sinä ajatteletkin! Minä menen mieluummin Ivan Gerasimovitshin luo; noin kolmeen päivään en ole siellä käynyt.
— Kuka se Ivan Gerasimovitsh on?
— Se joka ennen palveli yhdessä minun kanssani
— Muistan: se harmaapäinen ulosottomies, — mitä hyvää sinä sieltä olet löytänyt? Mikä kiihko sinulla on tappaa aikaasi sen tolvanan seurassa?
— Kuinka sinä väliin purevasti arvostelet ihmisiä, Andrei, niin että taivas sinut tietäköön. Sehän, on hyvä mies, vaikka ei kuljekkaan hollanninpaidoissa…
— Mitä sinä hänen luonaan teet? Mistä hänen kanssaan saatat puhella? tutki Stolz.
— Hänen asunnossaan on, näetkös, niin tasasuhtaista ja kodikasta. Huoneet tuollaiset pienoiset, sohvat sellaiset syvät niin että kun alas istahtaa, ihan päätänsä myöten sisään uppoaa eikä koko miestä näy. Ikkunat ovat kokonaan murattien ja kaktusten peitossa, kanarialintusia on enemmän kuin tusina, koiria kolme ja niin ystävällisiä! Pöydässä on aina viinaleipä valmiina. Seinät ovat niin perheenomaiset ja täynnänsä kaikellaisia piirroksia. Kun sinne kerran on tullut, niin eipä tee mieli pois lähteä. On niin mukava siellä istua huolehtimatta ja ajattelematta mitään ja tietää että siinä on lähelläsi mies … ei tietysti mikään älykäs mies, eihän sen kanssa toki saata aatteita vaihtaa ja neuvotella, vaan se on rehellinen, hyvänsuopa, avomielinen mies ilman vaatimuksia, eikä se pistä toista silmään.
— Mitäs te sitten teette?