— Mitkä kumman kutimukset sinulla on jaloissasi: toinen villasukka — toinen pumpulisukka? Hän osoitteli Oblomovin jalkoihin. — Ja paitakin on nurinpäin päälläsi?
Oblomov katsahti sukkiinsa, sitten paitaansa.
— Niin näkyy olevan, — myönsi hän hieman hämillään. — Tuo Sakariias se on minulle alituiseksi kiusaksi. Sinä et usko, kuinka paljon harmia minulla hänestä on. Se torailee ja törkeilee eikä puhettakaan asiain toimittamisesta!
— Ah Ilja Iljitsh! — sanoi Stolz. — Minä en voi jättää sinua näin. Viikon kuluttua et enää tunne itseäsi. Jo tänä-iltana minä sinulle laadin seikkaperäisen järjestelmän siitä, mitä aijon tehdä, sekä itseni että sinun suhteen, vaan nyt ylös sängystä ja pue paikalla päällesi! Odotahan, kyllä minä sinut tässä unestasi ravistelen. Sakariias! — huusi hän. — Tule pian auttamaan vaatteita Ilja Iljitshin päälle!
— Mitä sinä … mihin sinä … älähän nyt toki … kohta tulee
Tarantjev Aleksejevin kanssa päivälliselle. Sitten oli aikomus…
— Sakariias, — komensi Stolz kuuntelematta häntä: — auta häntä pukeutumaan.
— Ymmärrän, hyvä herra, Andrei Ivanitsh, — heti paikalla puen, kunhan ensin sen kengät kiilloitan, — puheli Sakariias mielissään.
— Kuinka? Kello viiteen saakka et ole vielä saanut kenkiä kiilloitetuksi?
— Kyllä ne jo tässä viime viikolla kiilloitettiin, vaan kun ei herra ole mennyt ulos, niin taas ovat himmentyneet…
— No, anna semmoisina kuin ovat. Minun kapsäkkini saat kantaa vieraskamariin; minä jään teille asumaan. Minä muutan heti toiset vaatteet päälleni, ja sinä Ilja, laitat itsesi valmiiksi. Me käväisemme syömässä päivällistä jossakin ja sitten ajamme yhdessä vieraisiin, pariin kolmeen taloon, ja sitten…