— Täytyyhän mailman ja seuraelämän aina jotakin toimittaa, keskeytti Stolz: — jokaisella on omat harrastuksensa. Ja sitä vartenhan elämä…
— Mailma ja seuraelämä? Sinä varmaankin, tahallasi, kuule Andrei, viet minut tuohon mailmaan ja seuraelämään karkoittaaksesi minulta viimeisenkin halun siellä oleskella. Vai elämä: kauniskin elämä! Mitä minä sieltä löydän? Mitä se minun järkeäni ja sydäntäni liikuttaa? Etsi itse, jos löydät, missä se keskus on, jonka ympäri kaikki tämä pyörii: ei sitä ole, ei ole mitään syvempää, joka kuuluisi elämään. Ne ovat kaikki kuolleita, nukkuvia ihmisiä, vielä pahempia kuin minä, nämät mailman ja seuraelämän jäsenet. Mikä heitä elämässä johdattaa? Eiväthän he makaa, vaan hyörivät joka päivä kuin kärpäset edestakaisin, mutta mitä siitä sittenkään on hyötyä? Astut heidän saliinsa ja nautit siitä näystä, kuinka sopusointuisesti vieraat ovat asetetut eri paikkoihin, kuinka rauhallisina ja syvämietteisinä siellä istutaan — korttien ääressä. Mainio elämäntehtävä, sanon minä. Erinomainen esimerkki eloa etsivälle hengelle! Eivätkö nämät sitten ole kuolleita? Eivätkö nämät ole niitä, jotka nukkuvat koko elämänsä istuallaan? Missä suhteessa minä muka olen heitä syyllisempi, kun makaan siivosti kotonani saastuttamatta aivojani pata-ässillä ja pamppukorteilla?
— Kaikki tuo on sitä vanhaa virttä, jota on veisattu tuhansia kertoja, huomautti Stolz. — Eikö sinulla ole mitään uudempaa?
— No, meidän kultainen nuorisomme — mitä se sitten toimittaa? Eikös sekin nuku kävellessään ja ajellessaan pitkin Nevskiä tai tanssiessaan? Joka päivä on samallaista tyhjää korttien sekoitusta ja sekamelskaa. Mutta katso, millä ylpeydellä, tuntemattomalla arvokkaisuudella ja sysäävällä silmäyksellä he katsovat, kuka ei ole niin puettu kuin he, kenellä ei ole heidän nimiään tai sukumainettaan. Ja luulottelevat, ne raukat, olevansa vielä muka ylempänä kaikkea muuta kansaa: "me sitä tässä muka palvelemme semmoisissa virastoissa, missä kukaan muu ei palvele; me istumme ensi rivin nojatuoleissa teatterissa, meitä ainoastaan kutsutaan tanssiaisiin ruhtinas N:n luo, jonne ei muita päästetä!"… Ja kuitenkin he keskuudessaan törmäilevät yhteen, juovat ja tappelevat kuin villisiat! Tokko nämät siis ovat eläviä, nukkumattomia ihmisiä? Eikä yksistään nuoriso: — katso myös aikuisia. Ne keräytyvät joukkoihin, syöttävät toinen-toisiansa, mutta ilman hyväsydämmisyyttä, ilman suopeutta, ilman keskinäistä myötätuntoisuutta. Kokoontuvat päivällisilleen ja illallisilleen kuin johonkin virkapaikkaan, ilman iloa, kylminä, kerskataksensa keittäjästään tai salongistaan ja sitten seljäntakana pilkataksensa ja potkiaksensa toinen-toistansa. Toissa päivänä ennen päivällistä en tiennyt mihin katsoa, vaikka pöydän alle olisin halunnut ryömiä, kun alkoi poissa-olevien maineen arvosteleminen: "Se on tyhmä, tuo on halpa, toinen on varas, kolmas koomillinen" — oikein jänisjahtia! Ja näitä puhuessaan katsovat he toinen-toistaan sellaisilla silmillä että: "menehän tuonne oven taa, niin saat sinäkin kunniasi kuulla!" … Miksikä he seurustelevatkin toinen-toistensa kanssa, koska he kerran ovat tuommoisia? Miksikä niin lujasti puristavat toinen-toistensa käsiä? Ei vilpitöntä naurua — ei välähdystäkään todellisesta myötätunteesta! Kopeilevat muka ylhäisellä arvollansa ja komeilla nimillänsä. "Minulla oli sellainen ja sellainen ystävä, minäpä kävin sellaisen ja sellaisen luona." Mitäs elämää se on? En minä sitä tahdo. Mitäs minä siellä opin, mitä hyvää minä sieltä imen itseeni?
— Tiedätkös mitä, Ilja? — sanoi Stolz. — Sinä filosofoit aivankuin joku muinaisajan mies: noin aina vanhoissa kirjoissa kirjoitettiin. Mutta onhan tuo sekin hyvä että edes filosofoit, niin et jouda nukkumaan. No, mitä vielä? Jatka!
— Mitäpäs siitä jatkaa? Katso itse: ei kellään täällä ole pirteitä, terveitä kasvoja.
— Se johtuu ilmanalasta, — keskeytti Stolz. — Sinulla itselläsikin ovat ryppyiset kasvot, vaikka et ulkona juokse, vaan aina makaat.
— Eikä kellään ole kirkasta, rauhallista katsetta, pitkitti Oblomov: — kaikki tartuttavat toinen-toisiansa jotakin rasittavaa huolta ja tuskaa ikäänkuin jotakin sairaloisesti etsisivät. Ja kunpa se sitten olisi totuuden, oman ja toisten hyvän tähden, vaan eikö mitä: he kalpenevat kateudesta toveriensa edistymisen tähden! Muutamalla on tällainen huoli: huomenna on mentävä oikeuspaikkaan, asiaa venytetään jo viidettä vuotta ja vastapuolue voi päästä voitolle, ja viisi vuotta kantaa hän päässänsä yhtä ainoata ajatusta, yhtä ainoata toivomusta: paiskata toinen kumoon ja hänen kukistumisellaan rakentaa oman hyvinvointinsa. Viisi vuotta kulutetaan juoksemiseen, istuskelemiseen ja ähkymiseen vastaanottohuoneessa — siinä elämän ihanne ja tarkoitusperä! Toista kiusaa se että riitajuttujen tautta täytyy joka päivä käydä virastossa istumassa kello viiteen, mutta toinen taas huokailee raskaasti sitä, ettei hänelle ole suotu moista armoa…
— Sinä olet filosoofi, kuule Ilja! sanoi Stolz, — Kaikki tekevät työtä ja puuhaavat, sinä yksin et mitään tarvitse!
— Niin, tuokin keltainen herrasmies, jolla oli silmälasit päässään, — jatkoi Oblomov: — ahdisti minua kysymyksellään että: olinko minä lukenut jonkun lähettilään puhetta, ja pahasti murjotti silmillään minuun, kun vastasin ettei minulla ole tapana lukea sanomalehtiä. Ja hän alkoi puhua Ludvig Filipistä, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen oma isänsä. Sitten rupesi hän kärkkymään, mitä minä siitä arvelen että miksikähän se Ranskan lähettiläs on matkustanut pois sieltä Roomasta? No, on sekin elämää: koko ikänsä joka päivä ladata ja jännittää itseänsä kaiken mailman uutisilla, huutaa viikkokausia niin että kurkku kuivuu! Eilen esimerkiksi on Muhamed-Ali lähettänyt laivan Konstantinopoliin ja tämäkös nyt särkemään päätänsä kysymyksellä että: miksi? Mitähän se merkitsee? Seuraavana päivänä on Don-Carlokselle sattunut joku tappio — ja tämäkös on kauheassa hädässä. Tuolla kaivetaan kanavaa, tuolla on joukko sotaväkeä lähetetty Itään: — hyvät herrat, sota on syttynyt! ei ole johtajaa! huutaa tämä ja laukkaa kuin hullu aivankuin vihollinen olisi hänen itsensä niskaan ryntäämässä. Noin he neuvottelevat ja pohtivat asioita ristiin rastiin, mutta heistä itsestään on se kuitenkin ikävää — ei se heitä syvemmin kiinnitä, noiden huutojen läpi tuntuu sikeä uni, josta ei mikään herätä. Nuo pyrinnöt ovat heille syrjäseikkoja; he eivät kulje omat lakit päässään. Heillä ei ole omaa pyrintöä, he ovat heittäytyneet kaikille suunnille yhtäaikaa, kohdistumatta mihinkään erikseen. Ja tämän kaikkea-hapuilevaisuuden alla piilee suuri tyhjyys, myötätunteen puute kaikkea kohtaan. Mutta valitappa vaatimaton, vaivaloinen polku ja kulkeappa sitä, puhkaista itsellensä syvä ura — se on muka ikävää, sitä ei mailma huomaa, siinä ei kaiken pintapuolinen tietäminen mitään auta, eikä ole kenenkä silmiin hiekkaa viskata…