— No, me kaksi sitävastoin emme ole noin hajonneet kaikille suunnille, Ilja? Missäs on se meidän vaatimaton, vaivaloinen polkumme? — kysyi Stolz.
Oblomov vaikeni äkisti.
— Annas kunhan ensin lopetan … suunnitelmani … — änkytti hän. — No, jääkööt Jumalan nimeen! lisäsi hän sitten harmissaan. — En minä heitä ahdista enkä mitään heiltä kerjää; minä vain en näe normaali-elämää tässä kaikessa. Ei, se ei ole elämää, vaan elämän oikean muodon ja sen ihanteen silpomista, jonka luonto on määrännyt ihmisen tarkoitukseksi…
— Minkälainen on sitten tämä ihanne ja elämän oikea muoto?
Oblomov ei vastannut.
— No, sano minulle, millaisen elämän sinä itsellesi olet suunnitellut? jatkoi kysymistään Stolz.
— Kyllä se minulla jo on suunniteltuna.
— Älähän? Ole niin hyvä ja kerro, kuinka?
— Kuinkako? — äänteli Oblomov vääntäytyen seljälleen ja tuijottaen kattoon. — Niin kuinkako? Minä tietysti matkustaisin pois täältä … maakylääni.
— Mutta mikä estää?