— Uudistussuunnitelma ei ole vielä valmis. Ja sitten minä en matkustaisikaan yksin, vaan vaimoni kanssa…
— Ahaa! Vai sillä tavoin! No, suokoon Jumala! Mitäs sinä odotat?
Kolmen-neljän vuoden perästä ei kukaan sinusta enää huoli…
— Minkäs sille kohtalolleen tekee! huokasi Oblomov. — Minun taloudellinen asemani ei salli…
— No mutta Oblomofkan maatila? Kolmesataa sielua!
— Jopas nyt sitten! Milläs siinä elää vaimonsa kanssa?
— Milläkö kahden elää?
— Mutta kun tulee lapsia?
— Lapset sinä kasvatat ja itsekkin ne hoitavat itsensä, kun vain ymmärrät taivuttaa heitä niin että…
— Ei kelpaa, mitäs aatelisista tekemään käsityöläisiä! keskeytti Oblomov kuivasti. — Ja paitsi lapsia, missäpäs saa olla kahden? Se on vain puhetta tuo että vaimonsa kanssa kahden, mutta todellisuudessa on se niin että heti, kun on päässyt naimisiin, sinne luoksesi kotiin matelee joukottain kaikellaista akkaväkeä. Katsahda vain johonkin mieleiseesi perheeseen: sukulaisia, tätejä, taloudenhoitajattaria, ja jos ei ne siellä kaikki asukkaan, niin käyvät ainakin joka päivä kahvia juomassa ja päivällistä syömässä… Miten kummassa sitä kolmensadan sielun tuloilla elättää semmoisen ämmäkodin?
— No, hyvä; mutta jos sinulle lisäksi vielä lahjoitettaisiin kolmesataa-tuhatta ruplaa, niin mitäs tekisit? tiedusteli Stolz suuresti uteliaana.