— Heti paikalla panisin pankkiin, — sanoi Oblomov: — ja eläisin koroilla.
— Sieltä maksetaan pienet prosentit; vaan mikset panisi johonkin yhtiöön, esimerkiksi vaikka meidän yhtiöömme?
— Ei, Andrei, minua et petkuta!
— Kuinka? Etkö luottaisi minuunkaan?
— En millään mokomin. En suinkaan sentähden että se olet sinä, vaan saattaisihan sattua kaikellaista: räjähtäisi vielä rikki koko yhtiö ja minä en saisi ropoakaan. Vaan voikos pankki räjähtää?
— No, hyvä; mitäs sitten rupeaisit toimittelemaan?
— Minä ajaisin uuteen, rauhallisesti rakennettuun talooni… Siinä ympäristöllä eleleisi hyviä naapureita, esimerkiksi sinä… Vaan ei, sinähän et istu koskaan yhdellä paikalla…
— Istuisitko sinä sitten aina? Etkö mihinkään liikkuisi?
— En ikinä!
— Miksikäs sitten puuhataan ja rakennetaan rautateitä ja höyrylaivoja kaikkialla, jos kerran elämän ihanne on istua paikallaan? Kuules Ilja, mitä jos tekisimme yhdessä anomuksen että työt pysäytettäisiin, että me sitä tässä emme lähde minnekkään.