— Jatka nyt vain minulle kuvaustasi elämäsi ihanteesta… No, hyviä ystäviä on siis ympärilläsi; mitäs muuta? Kuinka sinä viettäisit päiväsi?
— No näes, aamulla minä nousisin ylös, alotti Oblomov, pistäen kädet niskansa alle ja hänen kasvoilleen lehahti, rauhan ilme: hän oli ajatuksissaan jo maatilallaan. — Ilma on erinomaisen ihana, taivas on siintävän-sininen, ei yhtä ainoata pilveä näy, puheli hän: — toinen talon sivuista on minun suunnitelmani mukaan käännetty itää kohti, päin puutarhaa ja vainioita, ja siinä on minulla oma balkongi, toinen sivu on päin kylää. Odotellessani vaimoni heräämistä pukisin minä päälleni shlaafrokin ja menisin pikkusen puutarhaan hengittämään keuhkoihini aamuhöyryjä. Siellä minä tapaisin jo puutarhurin, jonka kanssa me yhdessä kasteleisimme kukkasia, typisteleisimme marjapensaita ja hedelmäpuita. Minä solmin kukkakimpun vaimoani varten… Sitten menen minä kylpyammeeseen tai jokirantaan uimaan; kun palaan takaisin — ovat balkongin ovet jo avatut ja vaimoni istuu hienossa kesäpuserossaan ja niin kevyt kesähattu hiuksillaan että se lentää päästä, jos hiemankin tuulahtaa… Hän on minua jo odottanut. "Tee on valmis" kuiskahtaa hän vastaan. Mikä suloinen suudelma! Mitä maukasta teetä! Mikä rauhallinen nojatuoli! Istahdan liki pöytää, sen päällä on vastapaistettuja korppuja, tuoretta kermaa, nuorta voita…
— Ja sitten?
— Sitten … puettuani ylleni väljän sortuutin tai jonkunlaisen kurtikka-puseron, kietaisen minä käteni rakkaan vaimoni vartalon ympäri, ja me painumme hänen kanssansa syvään, loppumattomaan pimeänvarjoisaan lehtokäytävään… Me käyskentelemme hiljalleen miettiväisinä, valjeten, taikka ajattelemme me ääneen, haaveilemme laskien onnemme hetket niinkuin valtimon lyönnit; kuuntelemme kuinka sydän milloin tykyttää riemusta, milloin ikäänkuin jähmettyy; me etsimme luonnossa myötätunnetta … ja huomaamatta tulemme me ulos joelle, vainiolle… Joen kalvo värähtelee hyvin hiljaa, tähkäpäät aaltoilevat vienon tuulosen virissä, on helle … me istahdamme venheeseen, vaimoni meloskelee, hennosti liikutellen airoansa…
— Sinähän olet runoilija, Ilja! — keskeytti Stolz.
— Niin, elävän elämän runoilija, sentähden että elämä on runoutta. Mutta ihmiset sen pilaavat! … Sitten voimme pistäytyä oransheriaa katsomaan, — jatkoi Oblomov, juopuen itse yhä enemmän kuvailemansa onnen ihanteesta.
Hän kehitteli ja otti mielikuvituksestaan sinne ammoin valmiiksi piirrettyjä kuvia, ja puheli sentähden innostuksella ja pysähtymättä.
— Katsomaan persikoita ja viinimarjoja — jatkoi hän: — määräämään mitä on otettava päivällispöytään, sitten palataan sisään, syödään keveä aamiaisateria sekä jäädään odottamaan vieraita… Vaan sinne on sillä aikaa tuotu milloin kirjelippu vaimolleni, jota lippua seuraa joku kirja tai nuottivihko, milloin ovat jostakin lähettäneet lahjaksi ananaasia, tai on itsellämme kasvilavassa kypsynyt ihmeen iso arbuusi — se lähetetään hyvälle ystävälle aamiaistervehdykseksi ja mennään itse sinne perästä… Mutta sillä aikaa kuuluu hauskaa kihinää keittiöstä: siellä kokki hääräilee lumivalkoisessa esiliinassaan, patalakki päässään, nostaa yhden kastrullin hyllylle, ottaa alas toisen, hämmentelee lieden ääressä, alkaa sitten alustaa vehnätaikinaa, läiskäyttää vettä ulos … veitset kalisevat niin hauskasti … paloitellaan vihanneksia … tuolla sotketaan jäähyytelöä,… Ennen päivällistä on niin suloista kurkistaa sinne keittiöön, kohottaa kastrullin kantta, haistella, katsella, kuinka piirakaiset kääriytyvät kokoon ja kuinka kerma ja voi käristyy… Sitten hiukan seljälleen leposohvalle, vaimoni lukee ääneen jotakin uutta; me pysähdymme vähän väittelemään… Mutta samalla tulee vieraita, esimerkiksi sinä vaimoinesi…
— Pah, vai naitat sinä minutkin?
— Tietysti! Lisäksi tulee sinne vielä pari kolme muutakin hyvää ystävää, aina samat henkilöt. Me jatkamme edellisenä päivänä keskenjäänyttä keskustelua, laskettelemme viatonta pilaa, tai syntyy kaunopuhelias äänettömyys, tuollainen syvä mietteisiin vaipumus — mutta ei minkään viran menettämisen tähden, ei minkään senaatin-asian johdosta, vaan tyydytettyjen toivomusten yltäkylläisyydestä, tuollainen nautinnon pyhä hiljaisuus… Et tarvitse kuulla tuollaista pisteliästä pilkkapuhujaa, joka vaahto huulillaan kertoo pahaa poissaolevasta etkä aavista hänen itseesikin heitetyssä silmäyksessä samaa uhkaa, niin kohta kun olet mennyt ulos ovesta. Ketä et rakasta, kuka ei ole hyvä, kenen kanssa et kastaisi leipääsi samaan suolakuppiin! Näiden keskustelijain silmissä näet sinä myötätunteen loistavan, pilanteko on vilpitöntä, naurussa ei ole ilkeyttä… Kaikki lähtee hyvästä sielusta. Se, mikä näkyy silmissä ja kuuluu sanoissa, se on sydämmessäkin. Päivällisen jälkeen juodaan mokkakahvia, terassilla poltellaan havanasikaareja…