— Sinä kuvaat minulle sitä ijankaikkista samaa, mitä oli isillä ja esi-isillä.
— Ei se ole sitä, — äänteli Oblomov miltei loukkautuneena; — se on ollut toisellaista? Luuletko että minun vaimoni istuisi sylttien ja sienien ääressä? Luuletko että hän laskisi pasmalankoja ja valikoisi kylänakkain palttinakankaita. Luuletko että hän antaisi korvapuusteja piikatytöille? Olethan tässä kuullut jo että on puhe nuoteista, pianosta, kirjoista, sirotekoisista huonekaluista?
— No, ja sinä itse?
— Minä itse en myöskään lukisi menneenvuotisia sanomalehtiä enkä ajeleisi vanhanaikuisissa kömpelöissä vaunuissa, en söisi makaroonilientä hanhen kanssa, vaan opettaisin kokkini englantilaisessa klubissa taikka lähettilään luona.
— No, ja sitten?
— Sitten, kun helle hiukan herkeää, lähetettäisiin kärryillä viemään samovaari ja jälkiruuat kauniiseen koivupuistoon taikka myös pellon pientareelle, niitetylle nurmelle, jonne heinärukojen väliin levitettäisiin vilttejä ja niin istuttaisiin suloisesti nautiskellen kaikenlaista hyvää. Talonpojat palaavat vainiolta viikatteet hartioilla, tuolla vierii heinäkuorma peittäen allensa koko vankkurin ja hevosen: korkealta heinäin sisästä pistää esiin talonpoikainen kukitettu lakki ja lapsen pää; tuolla vaeltaa parvi avojalkaisia talonpoikaisnaisia, sirpit käsissään ja laulaa heläyttelevät… Yht'äkkiä huomaavat he herrasväen, vaikenevat ja kumartavat syvään. Yksi heistä, jolla on ruskeaksi päivettynyt kaula, paljaat kyynäspäät, arasti alasluodut veitikkamaiset silmät, on vastustavinaan vain näön vuoksi herransa hyväilyä, mutta on itse niin sanomattoman onnellinen … tss! Jumala varjelkoon ettei vaimoni vain saisi nähdä!
Sekä itse Oblomov että Stolz nauroivat ihan katketakseen tälle.
— Vainiolla rupeaa tuntumaan kostealta, — lopetti Oblomov: — ja hämärä alkaa, usva hiipii kuin ulappa meri yli ruispellon, hevoset väristävät kupeitaan ja tömistävät kavioillaan maata: aika on lähteä kotiin. Kotona ovat jo tulet syttyneet loistamaan, keittiössä kalisee viisi paria veitsiä ja kahveleita, paistinpannussa sihisee sieniä ja kyljyksiä, lautaselle kaadetaan marjahilloa … salista kuuluu pianonsoittoa… Casta diva! — Casta diva: … — alkoi Oblomov laulaa lelluttaa. — En voi välinpitämättömyydellä muistella casta divaa, — sanoi hän hyräiltyään alkua tuohon pieneen ooppera-aariaan: — kuinka hän itkee sydämmensä ilmi, tuo nainen! Mikä suru sisältyykään noissa säveleissä… Eikä kukaan hänen ympäristössään mitään ymmärrä … hän on yksin… Salaisuus ahdistaa häntä: hän uskoo sen illan kuulle…
— Sinä pidät tästä aariasta? Se ilahduttaa minua suuresti: Olga Iljitskaja osaa sen laulaa niin ihanasti. Minä teen sinut tutuksi hänen kanssansa — kas hänellä on laulunääntä. Ja mikä lumoava lapsi hän itsekkin on! Minä ehkä liian intohimoisesti ylistän sitä tyttöä: minä olen hänen suhteensa hieman herkkä… Mutta, älä häiriydy älä häiriydy hyvä ystävä, — lisäsi Stolz: — kerro edelleen.
— No, pitkitti Oblomov: — mitä vielä? … Siinähän onkin kaikki… Vieraat hajaantuvat sivurakennuksiin, pitkin parvekkeita, mutta seuraavana päivänä tekevät kaikki mitä kukin haluaa, mikä ongiskelee rannassa ahvenia, mikä kuljeksii metsässä pyssy olalla, mikä vain muuten itsekseen istuskelee…