— Itsekseen, eikäkö mitään käsissään? — kysyi Stolz.
— Mitä sinulle sitten pitäisi olla? No, olkoon esimerkiksi nenäliina. Mitä, eikös sinun sitten tekisi mielesi näinikään elellä? — kysyi Oblomov. — Häh? Eikö tämä ole elämää?
— Ja kaiken ikänsä sillä tavallako? kysyi Stolz.
— Aina harmaapäiseksi asti, aina hautaan saakka. Se on elämä se!
— Ei, se ei ole elämä!
— Ettäkö se ei olisi elämä? Mitä siinä puuttuu? Ajatteles ettet silloin tarvitseisi nähdä yksiäkään kalpeita, kärsimysten uurtamia kasvoja, et mitään huolta, et tarvitseisi kuulla yhtään kysymystä senaatista, pankista, osakkeista, lausunnoista, ministerien vastaanotoista, viroista, ruokarahojen lisäyksestä … Vaan kaikki keskustelut lähtisivät sielun pohjasta. Et koskaan tarvitseisi muuttaa pois asunnostasi — jo yksin tämän vuoksi se kannattaisi. Ettäkö tämä siis ei ole elämää?
— Ei se ole elämä! — uudisti Stolz jyrkästi.
— Mitäs se sitten sinusta on?
— Se on… (Stolz mietti keksiäksensä miten nimittää tällaista elämää). Se on jonkunlaista … oblomovilaisuutta, — sanoi hän vihdoin.
— Ob-lo-movilaisuutta! — jätkytti Ilja Iljitsh, ihmetellen tätä kummallista sanaa ja päästäen sen suustaan tavu tavulta: — Ob-loo-mo-vi-laisuutta!