— Tuo taas on sitä pietarilaista oblomovilaisuutta! — tuomitsi
Stolz.
— Mutta milloinkas sitten ehtii elää? — huudahti Oblomov harmistuneena Stolzin huomautuksista. — Minkä tähden pitäisi kiusata itseään koko elämänsä ajan?
— Itse työn tähden, ei minkään muun tähden. Työ — se on elämän muoto, sisällys, elinaine ja tarkoitus, ainakin minun elämäni. Katso, sinä olet karkoittanut työn elämästäsi: mutta minkänäköiseksi se on tullut? Minä koetan kohottaa sinua ehkä viimeistä kertaa. Jos sinä tämänkin jälkeen tulet mököttämään noiden Tarantjevien ja Aleksejevien seurassa, niin menet kokonaan pilalle, käyt vaivaksi omalle itsellesikin. Nyt, tai ei koskaan! — päätti hän.
Oblomov kuunteli katsellen häntä levottomasti pälyilevin silmin. Ystävä ikäänkuin asetti peilin hänen eteensä ja hän säikähti, kun tunsi siinä oman itsensä.
— Älä soimaa minua, Andrei, vaan paremminkin todella auta minua! — alkoi hän huoaten. — Minua itseänikin tuskastuttaa tämä tilani, ja jos sinä näkisit ja kuulisit minua niinkuin tänäkin yönä, kuinka minä kaivan omaa hautaani ja itken itseäni, niin ei nuhtelevia sanoja lähtisi sinun huuliltasi. Kaiken minä tiedän, kaiken minä ymmärrän, mutta ei ole minulla voimaa eikä tahtoa. Anna minulle sinun voimaasi ja älyäsi ja kuljeta minut minne tahdot. Sinun mukanasi minä kentiesi tulen, mutta yksinäni en paikaltani liikahda. Totta sinä puhut: "nyt tai ei koskaan". Jos vielä menee vuosi näin — niin on jo myöhäistä.
— Sinäkö se olet, Ilja? huudahti Andrei. — Ja muistan minä sinut sellaisena solevana, eloisana poikana, jolloin joka päivä kävit Kudrinossa; siellä oli pikkuinen puutarha … et kai ole unhoittanut kahta siskoa? Et kai ole unhoittanut Rousseauta, Schilleriä, Götheä ja Byronia, joiden teoksia kantelit tytöille luettaviksi ja lainasit heille Kothenin ja Genlisin romaanit olit niin olevinasi tyttöjen edessä ja tahdoit hienostaa heidän makuansa?…
Oblomov hypähti vuoteeltansa keskelle lattiaa.
— Että sinä todellakin vielä muistat, Andrei? Aivan niin. Minä haaveilin heidän kanssaan, kuiskuttelin tulevaisuuden toiveista, tein suunnitelmia, ilmitoin ajatuksia ja … tunteita, kaikessa hiljaisuudessa sinulta, ettet suinkaan nauraisi minulle. Siellä se sitten kaikki kuolikin eikä milloinkaan enää uudistunut! Ja mihinkä onkin kaikki häipynyt — miksi se on sammunut? Pelastamattomasti… Eihän minulla ole ollut myrskyjä eikä sielun täristyksiä, enhän ole mitään kadottanut, ei mikään taakka ahdista minun omaatuntoani: se on puhdas kuin lasiruutu; ei mikään isku ole surmannut itserakkauttani, ja kuitenkin, jumalatiesi mistä syystä, menee kaikki, kaikki rappioon!
Hän huokasi.
— Tiedätkös, Andrei, minun elämässänihän ei koskaan ole syttynyt leimuamaan mitään pelastuksen tai hävityksen tulta? Ei se ole ollut aamun kaltainen, johonka värit vähitellen ilmestyvät, ei tuollainen aamuruskon liekki, joka sitten vaihtuu päiväksi, niinkuin muilla, ja kaikki leimuaa ja loimuaa siinä, ja kaikki kiehuu ja hehkuu liikkuen kirkkaassa puolipäivän valossa, ja senjälkeen laimenemistaan laimenee yhä vaaleten ja yhtä luonnollisesti ja asteettain sammuen iltaan. Ei, minun elämäni on alkanut tulen tukahtumisesta, päivän lopusta. Se on kummallista, mutta niin se on! Ensi hetkestä, jolloin itsetuntoni heräsi, tunsin minä jo sammumistani. Minä aloin sammua kirjoittaessani asiapapereita kansliassa; sitten tunsin minä sammumista lukiessani kirjoista totuuksia, joilla en tiennyt mitä elämässäni tehdä, tunsin sammumista tuttavieni seurassa, kuunnellessani kaikenlaisia selityksiä, panettelulta, pisteliästä puhetta, ilkeää ja kylmää lörpöttelyä, tyhjyyttä ja nähdessäni ystävyyttä, jota ylläpidettiin vain yhteentulemisella ilman tarkoitusta, ilman keskinäistä myötätuntoisuutta. Sammumista tunsin ja voimiani turmelin naisen tähden: maksoin hänelle enemmän kuin puolet tuloistani ja kuvittelin rakastavani häntä, Miinaa; sammumista tunsin vetelässä ja laiskassa kävelyssä pitkin Nevskin prospektia keskellä genettiturkkeja ja majavannahka-kauluksia, — ja iltakutsuissa vastaanotto-päivinä, joissa osoiteltiin minulle ystävällisyyttä ikäänkuin siedettävälle sulhasmiehelle, sammumista tunsin kuluttaessa elämääni ja älyäni turhuuksiin, ajellessani kaupungista huvilaan ja huvilasta kaupunkiin, laskiessani kevääni osterein ja hummerein tuonnista, kohdistaessani syksyni ja talveni määrättyihin päiviin, kesäni — huvikävelyihin, ja koko elämäni — laiskaan ja levolliseen uinailuun, niinkuin muutkin… Myöskin kunnianhimoni — mihinkä se on kulunut? Siihen se on kulunut että piti tilata vaatteensa kaupungin hienoimmalta räätäliltä päästäksensä kaupungin tunnetuimpaan perheeseen, jotta sitten ruhtinas P. puristaisi kättäni. Mutta oikea kunnianhimo — sehän on elämän suola. Mihinkä se on hävinnyt? Joko minä en ole ymmärtänyt tätä elämää tahi se ei mihinkään kelpaa, mutta parempaa en minä ole saanut nähdä enkä tuntea, ei kukaan minulle sitä ole näyttänyt. Sinä olet ilmestynyt ja kadonnut niinkuin pyrstötähti vain silmänräpäyksen kirkkaasti välähtämällä eteeni, ja minä olen unhoittanut kaiken tämän ja sammunut…