Stolz ei vastannut enää huolimattomalla pilkallisuudella Oblomovin puheeseen. Hän kuunteli vain ja oli jyrkästi vaiti.
— Sinä sanoit tässä äsken että minun kasvoni ovat hiutuneet ja rypistyneet, — jatkoi Oblomov: — ja että minä olen kuin vanha, resuinen, kulunut yönuttu, mutta se ei ole seuraus huonosta ilmanalasta eikä työttömyydestä, vaan siitä, että minun sisässäni kaksitoista vuotta on ollut suljettuna valo, joka on koettanut päästä ulos, mutta on ainoastaan polttanut oman vanki tyrmänsä, ei ole väkivallalla murtautunut ja on viimein palanut sammuksiin. Näinpä siis, rakas veli Andrei, on kaksitoista vuotta kulunut hukkaan eikä minun enää haluttanutkaan unestani herätä.
— Mutta mikset sinä kiskoutunut siitä irti, mikset paennut jonnekkin pois, vaan vaijeten sallit itsesi turmeltua? kysyi Stolz kärsimättömästi.
— Mihinkäpä minä olisin mennyt?
— Mihinkäkö? Vaikka talonpoikain kanssa Volgan rannoille: sielläkin on viljemmin eloisuutta ja mielenkiintoa, tarkoitusta ja puuhaa. Minä sinun sijassasi olisin matkustanut Siperiaan, Sithaan.
— Kylläpä sinä aina ehdottelet väkeviä lääkkeitä! huomautti Oblomov nolosti. — Ja minäkö olen ainoa tällainen? Katso ympärillesi: Mihailov, Petrov, Semjonov, Aleksejev, Stepanov … ei kaikkia jaksa toki luetellakkaan: — meitä on legioona samallaisia!
Stolz oli yhä kuulemansa itseripityksen vaikutuksen alaisena ja pysyi äänettömänä. Sitten hän huokasi.
— Niin, vettä on paljon juossut tyhjään! — sanoi hän. — Minä en jätä sinua näin, minä vien sinut täältä pois, aluksi ulkomaille, sitten maakylääsi, herkeät raskasmielisyydestäsi, ja siellä sitten haemme sinulle tointakin…
— Niin, matkustakaamme täältä jonnekkin pois! — pääsi Oblomovinkin suusta.
— Huomenna alamme toimittaa passia ulkomaille, sitten rupeamme hankkiutumaan… Minä en jätä sinua — kuuletko, Ilja?