— Sinä yhä puhut huomisesta! — säpsähti Oblomov ikäänkuin pilvistä pudonneena.
— "Ei pidä lykätä huomiseen, mitä voi tehdä tänään!" Vai on tämä sinusta liian kovaa vauhtia. Myöhäänpä hoksasit, — lisäsi Stolz: — kahden viikon perästä huilaamme jo kaukana täältä!…
— Mitä sinä sanot, veli hyvä, — kahden viikon perästä, älähän toki niin yht'äkkiä! … — hätäili Oblomov — Annahhan perinpohjaisesti mietitään ja valmistellaan tässä… Pitää kai hankkia jonkunlaiset matkavaunut … ehtineeköhän noin kolmen kuukauden perästä…
— Vie sun "matkavaunusi"! Rajalle asti saatamme ajella postikärryissäkin, tai huilaamme höyrylaivalla Lybeckiin, miten vain mukavammaksi näkyy; ja perillä on jo moninpaikoin rautatie.
— Entäs asunto, ja Sakariias, ja Oblomofka? Pitää kai ne asiat ensin tässä perinpohjin järjestää? — puolustelihen Oblomov.
— Oblomovilaisuutta, tuo on kaikki sitä oblomovilaisuutta! — nauroi Stolz, otti sitten kynttilän, toivotta Oblomoville hyvää-yötä ja lähti nukkumahuoneeseensa. — Nyt, tai ei koskaan — muista se! lisäsi hän käännähtäen mennessään Oblomoviin päin ja sulkien oveni perässänsä.
5.
"Nyt, tai ei koskaan!" soivat Oblomovin korvissa nuot uhkaavat sanat heti kun hän aamulla heräsi.
Hän nousi vuoteeltaan, astua tissutteli pari kolme kertaa yli kamarinsa lattian, katsahti oven raosta vierashuoneeseen: Stolz istuu ja kirjoittaa.
— Sakariias! — huusi hän.