Ei kuulunut mitään rymyävää hyppäystä uunipenkiltä — ei tullut koko
Sakariiasta: Stolz oli hänet lähettänyt postiin.
Oblomov tassutti pölyisen pöytänsä ääreen, istahti, otti kynän, tuikkasi kastaaksensa mustepulloon, mutta mustetta ei ollut, sitten hän etsi paperia — ei ollut sitäkään.
Hän aprikoi ja rupesi koneellisesti piirtelemään sormellaan pöydän pölyiseen pintaan, katsahti sitten, mitä oli kirjoittanut: siinä seisoi Oblomovilaisuutta.
Sukkelasti pyyhkäsi hän hihallaan pois tämän kirjoituksen. Tämän sanan oli hän nähnyt unissaan tulella-kirjoitettuna seinille kuni Balthasarin pidoissa.
Sakariias palasi kotiin ja, kun ei tavannutkaan Oblomovia sängyssä, katsahti hämmästyneenä herraansa, ihmetellen että tämä jo oli jalkeilla. Tässä tylsänkummastelevassa katseessa seisoi ikäänkuin kirjoitettuna: "Oblomovilaisuutta?"
"Yksi ainoa sana", ajatteli Ilja Iljitsh: "mutta kuinka … myrkyllinen!…"
Tapansa mukaan tarttui Sakariias kampaan, harjaan ja pyyheliinaan sukiaksensa ja pestäksensä Ilja Iljitshin päätä.
— Mene sinä helvettiin! kivahti Oblomov hänelle suuttuneena lennähyttäen harjan hänen kädestään, mutta Sakariias oli itse ennättänyt pudottaa kamman lattiaan.
— Mitä, panetteko jälleen maata? kysyi Sakariias.
— Minä olisin tässä pöyhinyt vuodettanne…