— Tuo minulle mustetta ja paperia! — tiuskasi Oblomov.
Oblomov mietiskeli sanoja: "nyt, tai ei koskaan!" Kuunnellessaan siveellisen älynsä ja voimansa epätoivoisesti huutavaa kehoitusta, rupesi hän tunnustellen punnitsemaan, kuinka paljon hänellä vielä oli säästössä tahdonvoimaa ja minne asti se kantaa, mihinkä hän käyttää tämän niukan jäännöksen.
Kiusallisen harkinnan perästä tempasi hän yht'äkkiä kynän, raahasi nurkasta kirjan, ja tahtoi yhdessä hetkessä lukea läpi, kirjoittaa valmiiksi ja ajatella loppuun kaiken sen mitä ei ollut lukenut, kirjoittanut tai ajatellut kymmenessä vuodessa.
Mitä oli hänen nyt tekeminen? Mennäkkö eteenpäin vai pysähtyä? Tämä oblomovilainen kysymys oli hänelle syvemmästä merkityksestä kuin Hamletin kysymys. Mennä eteenpäin — se merkitsee: yht'äkkiä viskata väljä halatti ei ainoastaan hartioiltaan, vaan myös sielustaan ja hengestään; yhdessä pölyn ja hämähäkinverkkojen kanssa seiniltä lakaista myös hämähäkin verkot silmiltään ja selvästi nähdä lävitse!
Miten on ensi askel siihen otettava? Mistä on aljettava? En tiedä, en jaksa … ei … nyt viekastelen, kyllä minä tiedän ja… Tuolla on myös Stolz, ihan vieressä, hän sanoo minulle sen heti.
Mutta mitä hän sanoo? "Yhden viikon kuluessa", sanoo hän, "on annettava ohjeet uskotulle miehelle ja lähetettävä hänet kylään panttaamaan Oblomofkan tilus, ostamaan lisää maata, panemaan rakennussuunnitelma toimeen; samalla on maksettava asuntohyyry, otettava passi ja matkustettava puoleksi vuodeksi ulkomaille, heitettävä päältään liika rasva ja raskaus, virkistettävä sieluansa hengittämällä sitä ilmaa, josta ennen ystävänsä kanssa haaveili, oltava ja eleltävä ilman suloista unimekkoaan, ilman Sakariiasta ja Tarantjevia, kiskottava itse sukat jalkaansa ja riisuttava itse kenkänsä, nukuttava ainoastaan yöllä, matkustettava minne kaikki muutkin matkustavat, pitkin rautateitä höyrylaivoilla, ja sitten… Sitten on asetuttava asumaan Oblomofkaan, opittava tuntemaan mitä on kylväminen ja mitä on riihen puinti ja mistä se riippuu että talonpoika on köyhä tai varakas; saapasteltava itse pelloilla, ajeltava milloin kuntakokouksiin, milloin tehtaalle, milloin myllylle, milloin satamaan. Ja sillävälin lueskeltava sanomalehtiä, kirjoja, oltava huolissaan siitä miksikä englantilaiset ovat lähettäneet jonkun laivan Itään…"
Kas siinä, mitä hän sanoo! Tämä merkitsee mennä eteenpäin… Ja niin koko elämänsä ajan? Jää hyvästi elämäni runollinen ihanne! Tämä on jonkinlainen paja, eikä elämä: siinä on iäti ahjossa lieska, moukarin möyke, hiostava kuumuus, melu … milloinka ehtii elää? Eikö ole parempi jäädä paikoilleen?
Jäädä — se merkitsee vetää paita nurinpäin päällensä, kuulla Sakariiaksen rymistävän alas uunipenkiltä, syödä päivällistä Tarantjevin kanssa, ajatella ylipäänsä vähemmän kaikkia mailman asioita, jättää lukematta loppuun matkustukset Afrikaan ja rauhallisesti vanhentua asunnossaan Tarantjevin tädin luona.
"Nyt tai ei koskaan!" "Ollakko vai ei?"— Oblomov yritti nousta ylös nojatuolistaan, mutta kun ei kerralla saanut jalkaansa sattumaan tohveliin, lyntsähti jälleen alas istualleen.
* * * * *