Kun he Stolzin kanssa olivat noilla päivällisillä Olgan tädin luona, niin sai Oblomov päivällistä syötäessä taas tuntea tuota samaa kidutustutkintoa kuin edellisenäkin päivänä, sai märehtiä ruokansa saman katseen alaisena, puhua, tietää ja tuntea että tuo katse polttaa hänen päällänsä kuin aurinko, rasittaa hänen hermojansa, liikuttaa hänen vertansa. Hädintuskin onnistui hänen parvekkeella sikaarin savun takana silmänräpäykseksi piiloutua tämän äänettömän, tähtäävän katseen edestä.
"Tämähän nyt vasta kiusallista on!" ajatteli hän väännellen itseänsä kaikkiin suuntiin. — "Olenkohan minä hänestä hassu vai mikä? Ei keneenkään muuhun hän noin katso; ei uskalla! Minä olen siivompi muita, niin miksikä hän sitten… Minun täytyy puhutella häntä!" — päätti hän: "ja parasta on että kysyn suoraan mitä hän silmillänsä minun sielustani noin näykkii…"
Yht'äkkiä ilmestyi Olga hänen eteensä parvekkeen kynnykselle; Oblomov tarjosi hänelle tuolin ja tyttö istuutui hänen viereensä.
— Onko totta, että te paljon ikävöitte? kysyä lipsahutti tyttö häneltä.
— Totta se on, vastasi Oblomov: — mutta en nyt sentään niin paljon… Minulla on työtä.
— Andrei Ivanitsh on kertonut että te kirjoitatte jotakin suunnitelmaa.
— Niin, minä aijon matkustaa maalle asumaan, sentähden tässä vähän valmistaudun…
— Matkustatteko myös ulkomaille?
— Niin, välttämättömästi, kunhan tuo Andrei Ivanitsh vain joutuu.
— Matkustatteko mielellännekin? kysyi tyttö.