— Niin, hyvin mielellänihän minä…
Hän katsahti ylös: hymy väikkyi Olgan kasvoilla vuoroin valaisten silmiä, vuoroin hivellen poskia, ainoastaan huulet olivat puristuksissa kuten tavallisesti. Oblomov ei kehdannut valehdella levollisesti loppuun.
— Minä olen hiukan … laiska … sanoi hän: — mutta…
Samalla rupesi häntä harmittamaan että tyttö niin keveästi ja niin vähällä puheella oli houkutellut hänen huuliltaan tuon laiskuuden tunnustuksen. "Mitä se häneen kuuluu? Mikä minä tässä olen hänen suhteensa?" ajatteli hän.
— Laiskako! virkkoi tyttö tuskin huomattavalla veitikkamaisuudella. — Onkos se mahdollista? Mieskö voi olla laiska — sitäpä minä en käsitä!
"Mitäs käsittämätöntä siinä lie?" ajatteli toinen itsekseen: "minusta se on selvää".
— Minä istun niin paljon kotona, sentähden kai Andrei luulee että minä…
— No, varmaankin te kirjoittelette niin ahkerasti, sanoi tyttö: — ja luette. — Oletteko te lukenut…?
Neito katsoi häneen niin tutkivasti.
— En … tuota … että enkö ole lukenut? pääsi yht'äkkiä hänen huuliltaan, sillä hän säikähti tytön aikovan tutkia häntä tarkemmin.