6.
Kesken laiskanvetelehtäviä makausasentojaan, kesken tylsää uinailuaan tai innostuksen puuskiaan oli Oblomov unelmissaan aina ensi-sijalle asettanut naisen vaimona, ja toisinaan — lempityttönä.
Haaveissaan oli hän nähnyt edessään kuvan soreasta, korkeavartaloisesta naisesta, jonka kädet olisivat rauhallisesti rinnoille asetetut, jolla olisi hiljainen, mutta ylpeä katse, joka suloisen huolimattomasti istuisi viheriäisten murattien keskessä, keveästi sipsuttaisi pitkin mattoja ja hiekkakäytäviä, jolla olisi hennosti notkahteleva hetkain ja ihanasti hartioilla lepäävä pää ja haaveileva ilme kasvoissaan — niinkuin itse ihanne, jossa koko elämä täynnänsä hempeyttä ja riemukasta rauhaa olisi lihaksi ja vereksi muuttuneena, tai joka olisi aivankuin itse rauha.
Hän oli uneksinut hänet aluksi kokonaan kukkaisten peittämänä, vihkialttarin ääressä, pitkässä laahustimessa, sitten aviovuoteen patjoilla häveliäästi alasluoduin silmin, ja vihdoin onnellisena äitinä lapsiparven keskessä.
Hän oli uneksinut hänen huultensa hymyilyn sellaiseksi, jossa ei ilmeneisi kiihkeää himoa ja hänen silmänsä sellaisiksi, jotka eivät kostuisi kaipauksesta, vaan se hymyily miellyttäisi vain häntä, omaa miestä, ja olisi ainoastaan suopea kaikkia muita kohtaan; se katse olisi lempeä ainoastaan hänelle, ja häveliäs, vieläpä ankara, muille.
Hän ei milloinkaan tahtonut nähdä hänen vapisevan tai kuulla hänessä tulisia haaveita, äkkinäisiä kyyneleitä, nääntymystä, pahoinvointia, ja sitten mielenmuutosta pikaiseen riemun remahdukseen. Ei ollut tarvis kuutamoa eikä kuutamosurua. Hän ei saisi äkkiä kalveta eikä langeta tainnoksiin, ei tuntea mitään tärisyttäviä tunteenpuuskia…
— Sillä sellaisilla naisilla on salaisia rakastajia, — päätteli hän: — ja niistä on paljon puuhaa: milloin pitää juosta hakemaan lääkäriä, milloin vesilasia, ja siinä on senkin seitsemien oikkujen sekasorto. Ja mahdotonta on rauhallisesti nukahtaa!
Mutta tuollaisen ylpeän-häveliään, levollisen puolison vieressä nukkua köllöttelee mies vallan huoletonna. Hän nukahtaa illalla hyvässä turvassa ja aamulla herätessään kohtaa hän taas saman myötätunteisen, lempeän katseen. Ja vielä kahden- ja kolmenkymmenen vuoden perästä kohtaisi hänen oma lämmin katseensa vaimon silmissä saman lempeän, hiljaahäämöittävän myötätunnon säteilyn. Ja niin aina hautaan saakka…
"Ja eikö tämä olekkin kaiken ja kaikkien salainen päämäärä — löytää elämänystävässään muuttumattoman rauhan muodon, ikuisen ja tasaisen tunteiden juoksun? Tämähän on rakkauden mallikuva, jos siitä vähänkin poikkeaa, niin se muuttuu ja kylmenee — ja me saamme kärsiä, siispä kai minun ihanteeni on se yleinen ihanne?" ajatteli hän. "Eikö tämä ole kaikkien elämän vaivojemme laakeriseppele, molempien sukupuoltemme keskinäisten suhteiden ylin ilmaus?"
Antaa himolle laillinen päästönsä, osoittaa siveellisen järjestyksen kululle suunta kuni virran juoksulle koko ympäristönsä siunaukseksi — tämä on yleisinhimillinen tehtävä, tämä se kehityksen huippu, johonka koettavat kiivetä kaikki nuot George Sandit, vaan eksyvät syrjään. Mutta kun kysymyksen näin ratkaisee, niin eihän ole enää mitään petosta eikä kylmenemistä, vaan iäti-tasainen, levollinen, onnellinen sydämmen sykkäily, siis iäti-täyteläinen elämä, ikuinen elämän neste ja ikuinen siveellinen terveys.