Molemmat he, ulkonaisesti liikkumattomina tunsivat sisällisen tulen riehun ja saman sisällisen värinän, ja heidän silmistään puhkesi saman mielentilan synnyttämiä kyyneliä. Kaikessa tässä oli niiden intohimojen tunnusmerkkejä, joiden nähtävästi kerran täytyi suorittaa näytelmänsä immen nuoressa sielussa, joka vielä oli altis lentävien hetkien kuohahduksille ja nukkuvien elämänvoimien vaikutuksille.
Hän lopetti laulunsa pitkään loppusointuun, ja hänen äänensä häipyi ja katosi siihen. Yht'äkkiä hän herkesi, laski kätensä polviensa päälle ja itse kiihoittuneena ja liikutuksissaan katsahti Oblomoviin: että mitä hän…? Oblomovin kasvoilla loisti heränneen, aina sielun pohjasta saakka nousseen onnen kajastus, ja hänen kyyneleillä täyttyneet silmänsä tähtäsivät tyttöön.
Ja nyt impikin, niinkuin hänkin tuonoin, tahtomattaan tapaili hänen kättänsä.
— Mikä teidän on? — kysyi hän. — Kuinka teidän kasvonne ovat muuttuneet! Mistä syystä?
Mutta hän tiesi, mistä syystä Oblomovin kasvot olivat sellaiset ja kainona riemuitsi sisällisesti, ihaillen tätä omasta vaikutusvoimastaan lähtenyttä ilmettä.
— Katsokaa peiliin, — jatkoi hän hymyhuulin, osoittaen hänen kasvojensa kuvaa peilissä: — teidän silmänne välkkyvät, hyvä Jumala, niissä on kyyneliä! Kuinka syvästi te tunnettekaan laulun vaikutuksen!…
— Ei, en minä tunne laulun vaikutusta … vaan … rakkauden! — sanoi Oblomov hiljaa.
Tyttö päästi silmänräpäyksessä hänen kätensä, ja hänen kasvonsa muuttuivat. Katse kohtasi miehen katseen, joka oli kiinnitetty häneen: tämä katse oli liikkumaton, miltei mieletön. Siitä näkyi — ei Oblomov — vaan lemmen himo.
Olga ymmärsi että sana oli ryöstäytynyt Oblomovin huulilta vahingoissa, että hän oli sen suhteen voimaton, ja että se oli — totta.
Oblomov havahtui, otti lakkinsa ja, katsahtamatta ympärilleen, riensi ulos huoneesta. Tyttö ei enää seurannut häntä uteliain katsein, vaan seisoi hievahtamatta kauvan pianon vieressä kuni kuvapatsas ja katsoi jäykästi alas. Ainoastaan väkinäisesti kohoeli ja laskihen hänen povensa…