— Toinenkin kohteliaisuus! Ja vielä millainen… Tyttö sekausi sanoissaan.
— Typerä! Sitä kai te tarkoititte! — lisäsi Oblomov laskematta silmiään hänestä.
Tyttö hyväksyi hymyllä sanan merkityksen.
— Tätähän minä silloinkin pelkäsin, kun en tahtonut pyytää teitä laulamaan… Sillä mitä osaa sanoa, kun ensi kertaa kuuntelee? Ja jotakin kuitenkin täytyy sanoa. Vaikeata on olla viisas ja vilpitön yhtäaikaa, varsinkin tunteissaan, sellaisen vaikutuksen alaisena kuin silloin…
— Niin, silloin minä todellakin lauloin niinkuin en pitkiin aikoihin ollut laulanut, niin, luultavasti niinkuin en vielä koskaan… Älkää pyytäkö minua nyt laulamaan, minä en laula enää sillä tavalla… Ei, vartokaapas, vielä minä yhden laulun laulan … — sanoi hän, ja samalla hänen kasvonsa ikäänkuin leimahtivat tuleen, silmät syttyivät säteilemään, hän laskeutui alas pianotuolille, näpähytti pari kolme sointua ja alkoi laulaa.
Hyvä Jumala, mitä tässä laulussa kuuluikaan! Toiveita, himmeätä uhkan pelkoa, itse uhkaa, onnen hurmausta — kaikkea tätä soinnahteli, ei laulussa, vaan hänen äänessään.
Kauvan hän lauloi, silloin tällöin katsahtaen kuulijaansa lapsellisesti kysyen:
— Riittääkö jo? Ei, ei, vielä tämä — ja alkoi jälleen laulaa.
Hänen poskensa ja korvansa punehtuivat mielenliikutuksesta ja väliin hänen nuorilla kasvoillaan välähtivät leikkimään sydämmen salamat, leimahti sellaisen kypsyneen himon kipinä kuin olisi hän sydämmessään jo läpielänyt elämänvaiheensa kaukaisessa tulevaisuudessa, ja yht'äkkiä taas sammui tämä silmänräpäyksen kestänyt säihky, ja ääni soinnahteli raikkaasti, hopeanheleästi.
Ja Oblomovinkin sydämmessä leikitsi samanlainen elämä ja hänestä tuntui että hän elää ja tuntee kaiken tämän — ei hetkessä eikä kahdessa, vaan kokonaisissa vuosissa…