Hän ei sanonut loppuun.
— Mitä? kysyi Oblomov.
— Ei mitään, — sopersi tyttö. — Minä rakastan Andrei Ivanovitshia, — jatkoi hän: — ei ainoastaan sentähden että hän naurattelee minua, toisinaan myös puheillaan itketteleekin, enkä sentähden että hän pitää minusta, vaan kaiketikin sentähden … että hän … pitää minusta enemmän kuin muista… Tästä siis huomaatte, mihin itserakkauteni on pujahtanut.
— Oikeinko te rakastatte Andreita? — kysyi Oblomov jännityksellä upottaen tutkistelevan katseensa tytön silmiin.
— Niin tietysti, jos hän kerran rakastaa minua enemmän kuin muita, niin minäkin sitä enemmän häntä, — vastasi neito totisesti.
Oblomov katsahti häneen vaijeten; Olga vastasi hänen katseeseensa yksinkertaisella, vaiteliaalla silmäyksellä.
Andrei pitää myös Anna Vasiljevnasta ja Zinaida Mihailovnasta, mutta ei samalla tavalla, — jatkoi hän sitten: — hän ei heidän kanssaan koskaan rupea istumaan kahta tuntia peräkkäin, ei naurata heitä eikä puhu mitään sielusta; heille puhuu hän vain asioista, teatterista ja uutisista, vaan minulle hän puhuu niinkuin sisarelleen … ei; niinkuin tyttärelleen, — lisäsi hän kiireesti: — joskus hän vielä toruukin minua, jos en heti jotakin ymmärrä taikka jos en tottele ja vastustan häntä. Vaan heitä ei hän toru ja sentähden kai minä vielä enemmän hänestä pidänkin. Onko se itserakkautta! lisäsi hän miettiväisesti: — mutta en minä vain ymmärrä mitä se kuuluu minun lauluuni? Siitä on minulle aikoja sitten sanottu paljon hyvää, vaan te ette tahtonut edes kuunnella minun lauluani, melkein väkisten teidät siihen saatiin. Ja jos te senjälkeen olisitte lähtenyt pois sanomatta minulle sanaakaan, jos en minä teidän kasvoissanne olisi huomannut mitään … niin olisin kai ihan sairastunut … niin, kyllä kai tämä on itserakkautta! — lopetti hän päättäväisesti.
— Huomasittekos te sitten jotakin erikoista minun kasvoissani? — kysyi Oblomov.
— Kyyneliä, vaikka te koetittekin niitä salata; se on ikävä piirre miehissä — hävetä omaa sydäntään. Se on myös itserakkautta, vaikkakin valheellista. Parempi jos häpeäisivät joskus omaa järkeään, joka erehtyy useammin. Myöskin itse Andrei Ivanovitsh on häveliäs sydämmensä suhteen. Minä olen sen hänelle sanonut, ja hän myönsi että olin oikeassa. Mutta te?
— Mitä minä en myöntäisi katsellessani teitä! — pääsi Oblomovin suusta.