Oblomov rauhoittui.
— Tuo Andrei se nyt vasta on koko … — mutisi hän moittivasti.
— No, siis toiseksi, sanokaapa nyt, mitä on tehtävä ettei teillä täällä olisi ikävä? kysyi Olga.
— Jos laulaisitte! pyysi Oblomov.
— Kas siinä se nyt on se kohteliaisuus, jota olen odottanut! huudahti tyttö iloisesti punastuen. — Uskottekos, — jatkoi hän sitten vilkkaasti: — että jos te ette toissapäivänä olisi sanonut tuota "ah" sen jälkeen kun olin laulanut, niin minä en varmaankaan olisi saanut unta koko yönä, vaan olisin itkenyt.
— Mistä syystä? — kysyi Oblomov ihmetellen.
Tyttö koetti miettiä.
— En itsekään tiedä, — sanoi hän sitten.
— Te olette itserakas, siinä syy.
— Niin, tietysti siitä syystä, — puheli tyttö miettiväisesti sivellen toisella kädellään pianon koskettimia: — mutta itserakkauttahan on kaikkialla paljon. Andrei Ivanovitsh sanoo että se on melkein ainoa voima, joka liikkeelle panee ja johtaa tahtoa. Teillä itsellänne sitä ehkä ei ole, ja sentähden te aina vain…